TYKO. Hämäräiset pilvet taivaan korkeudessa. Eksyä jos sais niiden yöhön!
NIILO. Mikä syvä, hellä ja lempeä ääni!
TYKO. Kuin läntisen hyminä lehtilaaksossa.
NIILO. Ja hänen suunsa! Herttainen! Niinkuin naisen suu, niin on myös…
Mutta tähtäileepä minua silmänne kuin (nauraa) mustasukkaisen.
TYKO. Ja olisko ihme?
YRJÖ. Erehdytpä, Niilo. Herra Charlemagne on samassa asemassa kuin
Lohjan susi.
NIILO. Hänellä on itsellään. Kaunisko tyttö? Juokaamme hänen maljansa, ja toinen minun kultaseni muistoksi.
TYKO. Hänen lempensä lienee totinen ja luja, ei huoli hän vaikka menis teiltä rikkaus kaikki?
NIILO. Niin kelpaan toki. Mutta toivo, pysyäkseni kuitenkin perintö-oikeudessani Viitalaan, ei ole vielä haihtunut.—Markus ja minä olemme aina valtiolliset liittolaiset, mutta katselipa oma poikansa alati elämätä toiselta kannalta, ja eroitus tainkaltaisissa vehkeissä on voimallinen katkaisemaan likeisimmätkin heimouden siteet ja villivieraista tekemään lujat ystävät, liioinkin koska seistään vielä haarniskoittuna tanterella. Siis ehkä katsahtaa herra Markus tähän hankkeeseni vähän leppeämmällä silmällä kuin silloin, koska kysymys oli omasta pojastansa.—Kaikki toivon käyvän hyvin.
TYKO (erikseen). Eikä ole toiveesi ilman perustaa.