TYKO. Hyvin, miehen, joka on syntynyt Champagnen kultaisilla rinteillä. Ja enkö ole teidän sydämmellinen ystävänne? Neidon tunnen myös. Kaikki sopii hyvin.
NIILO. Hyvä, mun herrani! Ja nytpä keksin sukkelan keinon, joka kaikki esteet lempeni tieltä lakaisee pois, nimittäin jos siihen suostutte.
TYKO. Mikä on tämä?
NIILO. Ui! ilkeä nimipä sillä on, valheeksi sitä kutsutaan; mutta ainoastaan tyhmät tukkipäiset, ahdasrintaiset eivät näe, että löytyy tätä olentoa kaksi lajia: yksi heistä on alhainen, petollinen, maassa mateleva kärme myrkyllisellä hampaalla, mutta toinen poutapääskysenä livertelee, rakennellen rauhaa ja sovintoa. Ja tämänpä tahtoisin pistää poveenne nyt.—Uljaat nappaukset, herra franskalainen. Olittepa miehen, herra Markuksen pojan kumppani, joka sotakentälle kaatui, hänen viimeisen rukouksensa kuulitte, sen lupasitte täyttää, jos sota teidät kuolosta säästäis. Ja pyysipä hän teitä terveisensä saattamaan isällensä ja morsiamelleen täällä, ja sitten hän silmänsä ummisti ijankaikkiseksi. Nyt, sodan melskeistä elossa, olette lähtenyt reisuihin ympäri mailmaa, ohjaten myös suuntanne tänne synkeään Pohjoiseen, jossa löytyy kuolleen sankarin morsian.
YRJÖ. Mutta käykö asia päisin enään? Miksi vasta monen päivän päästä hän ilmoittaisi sanomansa?
NIILO. Ainoastaan ämmät ja liprat miehet ovat mieluisan kerkeät sanomallaan, huolimatta onko se ilon vai murheen sanoma.—Asia käy laatuun, ja turhasta levottomuudesta se pelastaa tytön. Kuolleeksi tiedämme miehen varmaan, mutta neito luottaa uniin ja akkain ennustuksiin ja pelkää hänen takaisin tuloansa. Mutta tämä juoni, tämä viaton kavaluus kurjan pelkonsa katkaisee ja saattaa onnen Kuuselan kauniille tyttärelle.—Mitä sanotte, herrani?
TYKO. Mitä lupasin, sen täytän, enkä unohda esitystänne, josta kenties on hyöty teille molemmille.
NIILO. Kätenne!
TYKO. Tässä.
NIILO. Oivallista!—Enemmin viiniä! Ihanassa hourauksessa meiltä menköön kaunis kesä-yö. Enemmin viiniä! (Menee oikealle.)