ELMA. Ja se hänet langettaa, hylätyksi tekee. Löytyypä kuitenkin naisia, sen tiedän, joita ei Tartaruksen pimeys eikä herraus taivaan horjumaan saattaa vois. Mutta miksi haastelen vakuudesta enään minä?—Nyt kaiketi ylenkatseen silmällä minua katselette; siihen on teillä syy. Ja eikö samoin hänellä, joka tahtoo minua vaimoksensa? Että huolii hän pettäjästä!
TYKO. Näin toivoo hän käyvän.
ELMA. Siis etsii tässä vertainen vertaistansa.
TYKO. Onni, onnihan on elon tarkoitus!—Ja pyrkiessämme sinnepäin, miksi emme, jos niin tarvittais, miksi emme vetäis pientä viivaa yli jonkun pykälän omantunnon välikirjassa? Oi, miksi ei! (Erikseen.) Nyt kaikki yöhön peittyköön!
ELMA (nousten istumasta). Suokaat anteiksi, että pyydän olla soimauksistanne vapaa.
TYKO (myös nousten ylös). Fröökinäni, älkäät erehtykö.—Mitä! Repisinkö alas mitä olen rakentanut? Ei, vaan päättää sen tahdon kunnialla.— Sulhasenne parhaillaan puutarhassa tuolla teiltä vartoo sanomata ja jos se onnelliselta kuuluu, niin mielii hän kohta käydä asian kirjalliseen vahvistukseen.
ELMA. Naimasovintoon nimeni kirjoitan; se sana hänelle saattakaat.
TYKO. Sen onnellisen puolesta ma kiitän.
Nyt työni tehty on ja toivonpa
Tään pyhän, viattoman lempenne
Monin kerroin hedelmiä kantavan.
ELMA. Se vielä Manan kartanossa, siellä,
Miss' soivat synkeet kuuset, kukoistakoon!
TYKO. Oi impi kaunis, lempeä ja tyyni
Kuin kesä-yöllä uneksuva päivä,
Elä onnellisna, onnellisna aina!