ELMA. Siis tiedätte?
TYKO. Että Viitalan pojan kanssa te olitte kihloissa, hänen kanssaan, joka vuosia muutamia sitten läksi sotaretkelle ja jonka kohtalo nyt on kätketty teiltä pimeyteen. Tiedän myös eronhetkellänne tehneenne vakaan valan, ja juuri tätä valaa luulee herra Niilo teidän muistelevan lapsikkaassa omantunnon sairaudessa. Niin, nyt kysyn teiltä, arvokas fröökinä, katsotteko tätä uskollisuuden valaa, jonka vannoitte entiselle sulhasellenne, tärkeäksi, ijankaikkisesti sitovaksi, vaikka se vannoessanne kuuluikin niin?
ELMA. Te käytte pitkälle.
TYKO. Tätä rohkenin kysyä.
ELMA. ja teille mun taasen punehtuen vastata täytyy: huikentelo on naissuvun perisynti.
TYKO. Unohtanut olette siis ensimmäisen ystävänne?
ELMA. Minua vaivaatte, herra.
TYKO. Minä anteiksi pyydän.
ELMA. Mutta kysymyksellenne vastaan taasen: heikko, huikenteleva on kurja nainen.
TYKO. Sepä hänet helläksi tekee.