ELMA. Ovat hyvin suosiolliset Niiloa kohtaan, nimittäin jos hankkeensa on vakaa.
TYKO. Hänen himonsa teitä kohden pyrkii voimallisesti.—Hän on siis teidän mielikuvailuksienne esineenä?
ELMA. Enpä kiellä, että on aatokseni paljon häneen ollut kiinnitettynä näinä viimeisinä aikoina.
TYKO. Te myönnytte häntä seuraamaan halki elämän saaren?
ELMA. Ajan pituudessa taitaisinko hänelle täysiksi olla?
TYKO. En käy sitä vannomaan. Mutta nyt hän teidän tähtenne ei öitten lepoa nauti; verensä kuohuu kuin syksykesällä sen ylevän kuninkaallisen härkähirven veri. Mutta eihän ole tämä halajamisensa toivoton? Te häntä sydämmestänne lemmitte?
ELMA. Tämä kysymys mun saattaa punehtumaan, herrani. Ihanata lemmityllemme se ompi tunnustaa, mutta kainostelemmepa siihen muille antaa vastausta.—Olenhan vielä aivan vähän tuttava kanssanne.
TYKO. Kuitenkin ymmärtäväni luulen tämän punehtumisenne syyn.
ELMA. Teidän oikein siinä toivon tuomitsevan.
TYKO (erikseen). Sä lemmit häntä. (Ääneensä.) Tässä asiassa on teillä ehkä joitakin epäilemisiä, jotka ovat perustetut jo varhaisempiin kohtauksiin sydämmenne tarinassa.—No, älkäät katsoko minuun noin ihmetellen ja älkäät pahaksi panko, jos lemmittynne, Niilo, olis myöskin tästä virkannut jotain ystävällensä.