MAUNO. Mitä! Eikö katso hän sen vaativan suurempaa karttavaisuutta, koska kaikki vielä joku aika tuonnemmas pitää oleman syvänä salaisuutena?
TYKO. Teitä kummastuttaa, että hän näin tärkeästä asiasta on antanut tiedon vieraalle, mutta vieraus käy tuttavuudeksi, ystävyydeksi. Luulenpa näiden muutamien päivien opettaneen meidän joteskin tuntemaan toinentoisemme; ja taidanpa sanoa herra Niilon luottavan minuun lujasti, eikä pety hän siinä. Minä olen kunnian mies. Asian salaamisesta olkaat suruton, herrani.
MAUNO. Minä jätän teidät. (Menee.)
TYKO. (Erikseen.) Ajattelemattomastipa tekisin, jos kävisin kertoilemaan jutun, jonka hän mulle saneli. Ja luulenpa niin ankaraa nostokankea tässä ei tarvittavan; hän vähemmällä myöntyy, sen katseensa loimosta jo näen. (Ääneensä.) Anteeksi, fröökinä; sillä kaiketi kovin julkea ja sopimaton on teidän silmissänne tämä toimeni. Mutta huomatkaat: minä olen maasta, jossa aatos lentää tekoon leimauksen vauhdilla, ja silloin väikkyvät kaikki arvelukset jalkaimme alla. Ja syy siihen, että herra Niilo näin hellässä, arassa asiassa heittää toimituksen toisen huomaan, on ihmeellinen kainous luonnossansa, niin hän itse on vakuuttanut. Ja sentähden, fröökinäni, rohkenen minä nyt käydä hänen puhemieheksensä.
ELMA. Teitä pyydän istumaan, mun herrani. (He istuvat.)
TYKO (erikseen). Tämä katsanto, taitaahan se enkelit lankeemukseen vietellä. Mutta nielköön mun pimeyden kurimus, jos horjahdan. (Ääneensä.) Niin, tämä herra Niilo on minulle ilmaisnut, että lempii hän teitä.
ELMA. Sen on hän ilmoittanut isälleni.
TYKO. Mutta ei teille?
ELMA. Ei. Mutta isäni ja minä asiasta joteskin olemme keskustelleet.
TYKO. Ja mitkä ovat näiden keskustelemisenne seuraukset?