MAUNO. Herrat matkustavaiset, teidän tienne poistuu tästä pian ja emme tiedä minne; siis yksi todistaja lisään; ja se olkoon Martti. Hän salaisuuden voi kätkeä.
NIILO. Olkoon niin.
HANNA. Tahdotteko, että saatan hänet tänne?
MAUNO. Tee se, mun lapseni. (Hanna menee.)
PAULI (erikseen). Neito, sä mun kasvinsisareni, soipa äänes tässä kiusan leikissä lempeästi kuin paimenen heleä huuhellus karjan korvissa kaikuu, koska uhkaa sitä metsän raateleva peto.—Mitä hekumaa havaitsee mieleni?—Isäni huoneessa vieraana seison ja maailman petollisuus poveani haavoittaa ja—niinkuin luulen—haavoittaa sitä lemmenkin nuoli. Oi kaaos ihmeellinen!
TYKO (erikseen). Huomaa kuinka hän hymyilee, kuinka katse liekehtii, koska haastelee hän sulhasensa kanssa. Häntä ällös vaan pettäkö kuin ensimmäisen ystäväs. Impi, muistele valaas, jonka niin miehukkaasti rikoit, riistit sydämmeni mailman kuin halla-yö viljapellon, ja mihin katson, autio on elon tanner ja pimeys vallitsee syvyydessä kylmän meren.—Mutta ei! mua vihani kuin valtameren aalto nostakoon taivaan korkeuteen, jossa vallitsevi leimahteleva Kronion. Oi jyrinän jumala! joka kostat väärän valan, mä valmis olen huutamaan sun vasamaas, että iskis se tänne ja tämän kauniin kavaltajan maahan löis. Vaan ei! Hän seisköön rauhassa, mutta lainaa mulle jalon kotkas siivet, että lentäisin tästä pyörryttävään kaukaisuuteen. (Hanna ja Martti tulevat.)
MARTTI. Mikä on tahtonne, herra parooni?
MAUNO. Sen kuulet kohta.
YRJÖ. Lukekaat läpi, hyvät herrat. (Mauno silmäilee välikirjaa.)
NIILO (erikseen). Sinä vanha narri, muistanpa terveises tyhmää paimenpoikaa myöten. Tahdot ilvehtiä kanssani, mutta kadutpa sitä ilvettä vielä. En mieli niellä pilkkaas minä.