HANNA. Tapahtuvan sanotaan, mitä hän ennustaa. Hänelle en pistäisi kättäni minä. (Akka tulee.)
AKKA. Herran rauha teille, kunnioitettavat fröökinät!
ELMA. Olkaat tervehditty, vanha eukko! Kauvan olette olleet näkymätönnä seuduillamme.
AKKA. Sentähden tuon terveisiä avaralta maailmalta.
ELMA. Vieläkö katsahtaa silmänne yhtä tarkasti kuin ennen kämmenen piirroksiin, joihin, niinkuin sanotaan, on kirjoitettuna elämämme kohtalo?
AKKA. Olenpa jo kovin vanha, fröökinäni, vanha.
ELMA. Tässä on käteni. (Antaa hänelle kätensä.)
AKKA. Ah kuinka pieni ja korea käsi! ja hieno, samettihieno! mutta miksi nämät monet ristiviivat täällä?
ELMA. Sanokaat se itse.
HANNA (erikseen). Mikä rumuus hänen kasvoissansa. Väristyksen tunnen ruumiissani häntä katsellessani. Ja hänkö nuorena kuin ruusu kauniina hohti? Niinpä sanotaan. Lieneekö mahdollista?—Oi, vanhuus! sä äänetönnä, mutta varmaan meitä jokaista lähestyt. Mieltä masentava aatos! Ja muuttua näin rumaksi! Ei! Kauneus sydämmessäni asukoon ja kuolemattoman sieluni ikuinen perintö-osa olkoon se kaukainen silmämäärä, johon alati katsahtelen, niin onpa muotoni herttainen vielä lapsieni lapsille, koska he suustani kuultelevat viisauden neuvoja.