HANNA. Kuule sitten. Häntä, joka Tykosi kumppanina läksi sotahan vieraille maille, häntä muistelen aina.
ELMA. Veljeäni? Mitä ilmaisit ja miksi et ennen?
HANNA. Oi! sitä kainostelin sinulle tunnustaa.
ELMA. Erositteko lujilla lupauksilla myöskin te?
HANNA. Ilman lupausta, ilman ainokaista sanaa lemmestä. Nuori oli hän silloin, minä nuorempi vielä; mutta koska hän oli lähtenyt, niin tunsin syvän kaipauksen povessani, enkä ole häntä tainnut unohtaa, vaan suloisuudella muistelen häntä alati.
ELMA. Ja koska hän tulee, niin ottaa hän. sun kullaksensa.
HANNA. Sitä en rohkene toivoa.
ELMA. Toivo toki.—Siis molemmat me samalla ikävyyden oksalla vaikertelemme ja varromme heitä, ja jos emme heitä enään saa nähdä, niin yhdessä harmenemme, yhdessä murehdimme toinentoistamme lohdutellen.—Ken tulee pitkin tietä tuossa?
HANNA. Se suuri tietäjä-akka.
ELMA. Jolla on niin ihmeellinen voima katsoa tulevaisuuteen.