TYKO. Mitä tiedetään
Nyt siitä kaupungista kansoinensa?
Se lakastui, sen sielu oli pois:
Se sinne jäi miss' asui lempensä,
Jäi partahalle sinertävän meren.
Ja niinpä Tykon sielu myös
Nyt Elman sinisilmäin lähteisin
On ainiaksi jäänyt. Tässä seison
Mä kortena ja voimattomana
Nyt enään toiseen lemmen-rakentoon.—
Sen kuvan ympär' aina
Vaan pyöreilevi aatokseni piiri,
Mun henkein silmä sitä kohtaan yhä
On teroitettu, kuin maneettineula
Ain' ylös Pohjan vuoriin osoittaa.
Sä kaunis impi, tyttö korea!
Sä lehdikköinen saari korkea!
Mut minulla sua vastaan yhtä on:
Sä ensimmäisen lempes annoit ylen.
Hoo! miksi teit sä niin, mun neitosein?
PAULI (erikseen). Mi nyt? Mä pelkään kurjaa loppua.
Mi sielun vimma! Mielens' harhailee.
TYKO. He suutelivat!
PAULI. Mutta nyt ei siitä.
TYKO (kiivaasti). He suutelivat!
PAULI. Miksi kirkaiset
Näin villitysti? No, he suutelivat.
TYKO. Se suudelma kyykärmeen pistoksena
Mun povessani tuntui; sydämmeni
Se ainiaksi myrkyttänyt on.
Kuin kuva, vakaana, hän vastaan otti
Sen suudelman, ei rävähtänyt silmä,
Vaan hohteen kauniin, majesteetillisen,
Kuin pyhä-ehtoon purpurainen tuli,
Me poskillensa ilmestyvän näimme.
Se polttaa sielua.
PAULI. Jos polttoa
Et koe sammuttaa, vaan kiihoitat
Sen yhä kuumemmaks, niin Jumala
Sua armahtakoon, suojelkoon sun aivos.
TYKO. Mä ennen tahdon olla järjetön,
Kuin järkevänä yhä muistella
Sit' aarrettani, jonka kadotin.
PAULI. Oletko mies? Se näytä, ystäväni! (Hetki äänettömyyttä).