TYKO. Kaikk' on kuin unennäkö.
No, ystäväni, mistä tulimme
Ja koska tähän taivashelvettiin?
PAULI. Uraalin kaivannoista karkasimme
Ja vaelsimme matkan ankaran
Ja kotomaalle ehdeimme niin viimein;
Täss' olemme nyt tuntemattomina
Jo aikaelleet toista viikkoa.
Mut miksi kertoelen tätä sulle,
Jok' itse etunenäss' aina kuljit?
TYKO. Kun taivas näkyi, tieni jyrkästi
Helvettiin alas kääntyi. Hirmuista!
PAULI. Sä etkö taida häntä unohtaa?
TYKO. Hän kaunis on! Oi! anna mailman elää;
Vuosmiljonat, vaan ajan virrasta
Ei nouse koskaan hänen kaltaistansa.
Ja hän ei ole minun, vaikka kerran
Hän omaks' armaakseni luvattiin.
Nyt miekka tahi myrkky! Kuolon uneen
Mä tahdon vaipua hänt' unohtaaksein.
PAULI. Oi Tyko! hillitse nyt mieles vimma;
Suo ajan vaikuttaa; hänt' unohda
Ja kätke lempes toisen naisen helmaan.
Sen lupauksen teit, jos petosta
Sä Elman sydämmessä löytäisit;
Nyt löysit sen, hän unohtukoon siis.
TYKO. Enskerran hänet nähtyäni nyt,
Kun karkuretkeltämme palasimme,
Ei ollut hän niin ihana ja jalo
Mun silmissäni. Ihmeellistä kyllä.
Nyt oli hän kuin lupauksen maa,
Niinkuin se toivo ijankaikkinen,
Mailma mihin pyrkii. Kaikki, kaikki,
Mit' onnen-autuaaksi sanotaan,
Hän olennossaan yhdistävän näkyi.
Hänen huulillensa rakkaus ja murhe
On pannut makeuden salaisen,
Jok' olis herkku taivaan jumalille.
PAULI. Nyt hourit, veljein.
TYKO. Toista naista ottaa
Ja hänen kanssaan syödä, juoda, maata,
Mut sitä taivaan iloleikkiä,
Jota leikitsevät sielut lemmekkäät,
Ei saada nauttia!—
Karthagon hävityksen muistat sä,—
Tutkistelimmehan me nuoruudessa
Maapiirin urostöitä yhdessä,—
Tää suuri näytelmä ol' meille mieleen,
Tuo miekankalske tuless', sauvussa,
Mailman kahden tämä ottelu.
Mut lukeissamme, kuinka Punilaiset,
Ne jotka kuolemalta säästettiin,
Sahaaran hietikköhön vaelsi
Ja etsei itsellensä toisen kodon,
Kas silloin kuohui kyyneltemme lähteet
Ja kiilsi poskillamme kirkkaat helmet;
Se koski sydämmeen.—He etsei rauhaa
Ja rakensi Tombuktun kaupungin.
PAULI. Min siitä päätät?