ELMA. Pidinpä hänestä paljon; hän minulle antoi aavistuksen äitin lemmen ihanuudesta, ja näinpä mietiskelin. Tyko ei tule, Hanna naidaan pois, ja on siis elämäni onnen osa yksin käyskellä kohden kylmää hautaa; mutta sinun, tyttö pieni, liepeällä, syvällä katsannolla, tahdon lapsekseni ottaa, sinussa käsitän esineen, jota ilman määrää saan suosia, jota kohden lempeni vapaasti povestani virratkoon. Näin mä kerran naisen ottolastansa niin suloisesti armastavan kuin kenkään äiti. Kaunis oli se näky, ihastuksesta sydämmeni sykki nähdessäni tämän naisen silmät sädehtivän häntä kohtaan, joka hänen povellansa makasi. Jaa, tämä ihanampaa vielä oli katsella kuin oman äitin lempi. Oi! saman onnen kuin vaimo tämä minä toivoin saavani nauttia, mutta toisin määräsi armoton kohtalo.—Sisareni, miten taidat, suojele tätä lasta.
HANNA. Sen lupaan; pidänpä hänestä minä myös.
ELMA. Käs kädessä ma Kalman herran kanssa
Nyt seison, sen jo huomaan; mutta hieno
On kätensä kuin nurmell' illan kaste;
Ja rientääkseni luokses, ylkäni,
Mun sieluni nyt siipens kohottaa
ja kiitää läpi auerten ja sumuin
Päin korkeuden sinilakehen.
Jos siellä löydyt, kaunokiharainen,
Niin kohta syleilemme hymyillen
Kuin aamu Edenin; mut jos sä astut
Maan murheisella kamaralla vielä,
Niin autuasna korkeudessa
Sua varron mä, hääpäiväämme ma varron.
ja silloin pilvipeitteen pimeän
Mun asuntoni ympärille kierron
Ja hämäryydess' uneksuen varron,
Siks' kun hän ovelleni kolkuttaa,
Siks' kun hääpäiväni on valjennut.
Sa päivä, riennä, viivy, viivy, riennä!
Sua toivon kauvas, helmaani sua toivon
ja punehdun kuin kaino Amarik,
Kun suuteleepi häntä aamun Koi.—
Nyt on se aika, aika ihana,
Kun kohtauuvi Pohjan perillä
Se morsiuskunta, jonka armas virka
On hoitaminen taivaan-isän lampun.
Nyt ei se pala eik' oo sammunut,
Vaan himmeästi paistaa ilman rannall'
Ja vuori hymiseevi Kumajan.
Oi kaunis yö, sä kuolemani yö!
Mua kohtaan Tykon kuva kirkkahana
Nyt kimmeltää ja aatokseni pyörtyy.
HANNA. Sä haastelet eriskummallisesti.
ELMA. Hourisinko? Ei, ei! Nyt järkeni tuntuu niin teräväksi, tunteeni niin tarkaksi ja hienoksi, että kaikki käytökseni ja tekoni menneestä elinkaudestani piirtäyvät muistoni tauluun yksinkertaisina, kempelöinä kuvina; ja mitä kaunista aattelen, mitä lemmestä uneksun, on esimaku taivaan hekumasta.—Hän tulee, kuolema, mutta liepeänä kuin tuulen liehaus.—Sisareni, laula se kehtoveisu, jota aina kuultelin niin mielukkaasti.
HANNA. Oi! voisinko laulaa nyt?
ELMA. Koska arkussani makaan, niin vasemmalle kallista pääni.
HANNA. Niin, silloin muotos olkoon hiljainen, ihana murhe.—Sinä raukenet, ja silmäkantes painuvat. Nyt ottakoon sun armoihinsa Jumala taivaan.
ELMA. Niin ja amen! (Peittää sekä päänsä että kasvonsa huivilla ja kallistuu kivirauniota vasten.) Sisareni, mua laululla nukuta. Oo, minä kuolen!
HANNA. Sä mieleni korotat. Kirkkaasti ääneni kaikukoon koska neito kaunis kuolee. (Laulaa.)