Äitiinsä etsei lapsi,
Itkien kauvan hän etsei.
Tok' viimein hän nähdä saa
Sen liehuvan liinan pelloll'.
Sinnenpä nyt kiirehtii
Hän kultasantasella tiell',
Ja elokuun aurinko paistaa.
Äiti, kosk' itkun kuulee,
Leikaten kultaista olkee,
Koht' sirppinsä heittää hän
Ja rientävi pienoist' vastaan:
Helmoihins' hän kietoo sen
Ja istuu auman äärehen,
Ja elokuun aurinko paistaa.
Autuas uni on lapsen,
Autuas katsanto äitin;
Se taivahan rantaan käy
Ja uneksuin viipyy siellä,
Koska liehtoo lounainen,
Kosk' paistaa heljä aurinko
Ja kultainen vainio läikkyy.
Hän on vaijennut.—Elma! miten jaksat? Nukkunut siis. Sen estäköön
Jumala! (Tyko ja Pauli tulevat.)
TYKO. Neito, makaako lapses?
HANNA. Hän makaa, mutta unensapa mun saattaa levottomaksi.
TYKO. Ole huoleti. (Paljastaa Elman pään.) Katsos, kuollut enkeli. Mutta koska hän kuolleista nousee, taas on hän ijankaikkiseksi minun.
HANNA (erikseen). Mitä lausui hän?
TYKO (erikseen). Hänen puheensa oli autuaitten henkien soitantoa.
PAULI. Sisareni, kuinka kelmeä!