TYKO. Kaiketi sisares tila tuossa on masentanut näin mieles?
PAULI. Ei!—Kiusaatko minua? Mene, sanon minä. Kohta tulen.
TYKO. Mutta riennä. (Menee.)
HANNA. Pauli, sano, mikä rasittaa mieltäs.
PAULI. Oi kuule: minä lemmin sinua!
Jos lupauksen annat, riennä sitten
Mun sylihini, mut jos kiellon saan,
Niin tähän, ehtimättä muiden korviin,
Mun sanain kuolkoot; senpä sulta vaadin
Ja toivon, ettet tunteistani
Tee leikkiä. Suo anteiks', enpä kärsi
Mä pitkää rakkauden ilmoitusta
Hiuskarvan hienost' esiin saatettuna
Ja imarruksen makeutta täynnä.—
Näin sanoin. Minkä vastauksen saan?
HANNA (erikseen). Tää sointo autuas, mi oli tämä,
Mi virtas hänen armailt' huuliltansa?
Kuin hämärässä seison! Leimaus
Mun päällein ihana on langennut
Ja heijaisnut mun näköni.
PAULI. Siis ei?
HANNA (juosten Paulin rinnoille ja halaillen häntä).
Mun Paulini!
PAULI. Mä olen onnellinen!
HANNA. Ens' kerran rakastajan kaulassa,
Se tiedä.
Oi, onko lemmen syleilys näin lämmin,
Näin hienoo, sulohista hekumaa!
Mi polento nyt metsän kohinassa?
Ei metsässä, vaan korvissain se on,
Kun sydämmeni loiskinan mä kuulen.—
Sä olet sulhasein!