MAUNO. Hän ei siis ole tässä. Mutta yhtäkaikki. Nyt miekat leiskumaan, ja puolusta kurjaa ruumistas.
MARKUS. Ei nälkäinen jalopeura niin kiivaasti himoo päästä antilopen niskaan kuin minä tappelemaan kanssas. Mutta ehkä muutamme paikkaa?
MAUNO. Miksi?
MARKUS (osottaen kädellänsä Elmaa kohden). Katso tuonne.
MAUNO. Voi Luoja, mikä näky! Elmaniko
Tuoss' sammaleista rauniota vasten
Mä näen makaavan? Nyt katkee, sydän,
Ja, silmäin, pimene!—
Kas tuoss' on pieni tyhjennetty pullo;
Siis myrkky, nukuttava myrkkyjuoma
On lapsein elämästä tehnyt lopun.
Oi miksi teit, mun tyttäreni, tämän?
Min merkitsee tuo paperi? (Ottaa paperin.)
»Isälleni.» (Avaa ja lukee.)
»Mun isäni armas! Nyt kuolemaan kiirehdin; en mieli nähdä enään huomispäivää. Anna miekan levätä ja elä onnellisna, onnellisna! Anna miekan levätä! Tätä rukoilee onneton Elma, joka tuonelaan lähtee nyt.»
Oi, mikä isku mulle, armottomin
Ja kurjin isistä! Ma saatoin surmaan
Mun tyttäreni lempeän ja kauniin.
Niin, kaunis oli hän, ja sydämmensä
Ol' rakkauden lähde pohjaton,
Ja hänen kirkkahalla otsallansa
Siell' hallitsipa viisauden henki.
Semmoinen oli Elmani, mun lapsein,
Ja kuolema tään mestarteoksen
Näin äkisti, armottomasti riisti
Täss' synkäll' yöllisellä kankahalla,
Ja nyt hän makaa tuossa matojen
Ja tuonen-toukkain saaliina.
Oi mailma, elämä, sä ihmeellinen!
Mi on sun tarkoitukses? Mihin viimein?
Se arvoituspa kauvan askaretta
On aatoksillein tuonut. Turha työ!
Ei selkii pulma tää, se synkeemmäksi
Vaan käypi sielun katseen edessä;
Ja tulkoon mustin pimeys ja yö,
Jok' aamusta ei tiedä! Hävitys
Ja kuolema on päästimeni nyt,
Kun armas tyttäreni kuollut on.
(Ääneensä Markukselle.)
Sä perkele, sä alkusyy ja juuri
Tään kaiken kurjuuden, nyt vinkuu miekkain!
MARKUS. Niin, tule teräskalske kerta vielä!
(Miekastelevat. Pauli, Tyko, parrattomina ja sotamiehen puvussa,
Yrjö, Martti ja Hanna tulevat.)
PAULI (hämmentäen taistelon miekallansa).
Te vanhat, mitä teette? Erotkaat!