AAPELI. Kraatari Aapeli olen vaan, kunnian mies, kelpaan vierasmieheksi koska hyväänsä ja kummaksi vaikka ruhtinoitten lapsille.
EEVA. Eikö se ole sama Kupparin-Aapeli, joka äitinsä perässä tallusteli kylästä kylään kantaen ämmän kupinsarvipussia?
AAPELI. Että sarvet kalisi. Sama, sama.
EEVA. Sama nallikka, luulen minä, joka kerran paimenena ollessansa eräänä sateisena päivänä pisti lehmänsä niin koreasti isäni niittyyn ja menipä itse latoon maata. Mutta saattoipa sukkela onni juuri samassa isäni tyttären niitylle, ja hänpä sun selkäs pehmitti. Sinä muistat sen?
AAPELI. Muistan muistan. Jos tällä haavalla otan ja näytän sinulle selkäni, niin pitää sun siellä näkemän merkit jumalattomasta menetyksestäs ymmärtämätöntä, piimäpartasta poikaa kohtaan, niinkuin minä silloin olin.
EEVA. Sen ansaitsit. Istua ladossa, lehmiensä himotessa toisen niittyä, se oli mukavata.
AAPELI. Aih, aih! Jopa saitkin jotakin iskeäkses kiinni, niinkuin hyvästäkin asiasta.
EENOKKI (naurahtaen). Kantänka, sanoo ruotsalainen. (Ottaa nuuskaa.)
AAPELI. Mutta mitä vielä tiedät, fröökinä Helander, jonka »posket on niin punaiset ja puhe käy kuin rasva», niinkuin lauletaan rakkauden-veisussa? Vai kuinka. Mitä sanoo fröökinä? Enemmin, enemmin sitä lajia.
EEVA. Jos kaikkea, mitä sinusta tiedän, rupeisin tässä kertoilemaan, niin jäisinpä varmaan huoneesi asukkaaksi.