EENOKKI. Menköön hiiteen se naasikka!
AAPELI. No no, no no!
EENOKKI. Sinä katsot tämän vahingoksi?
AAPELI. Pidinpä itseni jo melkein naineena miehenä, mutta olen toki taasen vanha nuori-poika, jonka elämä tuntuu mulle nyt kuin muurin raossa torkkuvan torakan ilta-auringon riutuvassa paisteessa. Oi, veljeni! koska tulin hänen kanssansa ja näin kärpäsen-sienen tuolla hevoshaan veräjällä, niin tällä tavallapa aattelin: koska syyskuun-metsässä me pussit selässä yhdessä käyskelemme sieniä poimimassa, kas silloinpa meidän vasta lysti on. Mutta nyt, nyt mennyt on kaikki toivo, eikä lohdutusta löydy.
EENOKKI. Paljon, ystäväni, paljon. Vanha nuorimies viettää häänsä jälkeen kuoleman tähtien tanssissa. Siellä, siellä hänelle aviosiippa annetaan, mutta naineet saavat katsella päältä.
AAPELI. Heh! Niinkuin esimerkiksi Korppilan Kalle.
EENOKKI. Niin juuri.
AAPELI. Puhu, puhu jotain iloista, ettei käy kanssani hullusti.
EENOKKI. Ei yhtään surtavaa, ei yhtään. Koska muilla on ehtoo, on meillä ruusuinen aamu, käki kukkuu ja peipposet visertää, allamme on autuuden niittu ja päällämme ijankaikkisesti sininen taivas, ja enkelit soittaa musiikia.—Niin juuri, niin juuri. Mutta yksi vikkelä keino. Viitamäen luutnantti, jolla on hirmuinen sappi, koska vihastuu hän nokimustaksi naapuriensa päälle ja pelkää aivonsa vierivän pois oikeilta teloiltansa, silloin panee hän tyttärensä pelaamaan klaveeria ja itse lötköttää hän muutaman kierroksen valssia salin permannolla rouvansa kanssa, ja paikalla on hänen kiukkunsa lievinnyt. —Koetetaanpas samaa konstia. Jooseppi, laulappas: »Kosk' tulit kureerit» … laula ja polje jalkaas.
JOOSEPPI. En jaksa laulaa nyt!