TAPANI. Se on viha, jonka loppu on vasta haudassa.
KERTTU. Kauhea viha! Mikä synnytti sen, mikä hirviö, mikä helvetin lohikärme puhalsi sen siemenen näiden perheitten kohtuun?
TAPANI. Ette siis tiedä?
KERTTU. On mulla siitä toki jokin himmeä tieto.
TAPANI. Kuulkaat muutama sana, ja olenpa kertonut teille syyn, tapauksen onnettomuuden päivänä, jota muistan kuin unta.—Lähes kyksikymmentä vuotta sitten, niinkuin tiettään, karkasi taasen päällemme kansamme äkeä vihollinen, ja sota pauhasi saloissamme. Eräänä iltana läheni myös meitä vähempi ratsasjoukko, jonka kiiltävät piikit näimme jo kaukana tuolla toispuolella peltoja polvellisella tiellä. Kuinka kohdella vihollista, siitäpä nousi nyt kysymys, ja vastapäin tuumailit isäni ja Keimo. Keimo käski jokaisen askartelemaan asemallansa, nostamatta kättään vastoin voimallista vihamiestä, joka vihoissansa varmaan saattaisi meille polttomurhan ja kuoleman. Mutta toisin tahtoi isäni sokeassa rohkeudessansa, ja hänen tahtonsa voitti. Pian sai hän puolellensa muutaman miehen, ja he suljit kiireesti tuon jyrkän kujan pellavaloukuilla, karangoilla ja humalasaloilla ja rupesit ampuilemaan vihollista, joka oli jo ehtinyt tuonne sillalle. Hän pysäyi uumoen löytyvän täällä enemminkin voimaa, päätyi viskelemään päällemme kihiseviä rakettia, ja pian seisoi tulessa sekä Keimo että Mannila. Nousi nyt meteli ja meno, kaikki pelastus oli turha, rakettia satoi kuin tulisia kärmeitä, ja lisätyillä voimilla rynkäsi nyt äkisti esiin vihollisen lukuisa joukko. Sillon ei ollut meillä muuta keinoa kuin paeta ruuhillamme lahden toiselle puolelle, josta sitten katselimme, kuinka kotomme muutuit tuhaksi. Ja sillonpa iskit yhteen isäni ja hänen naapurinsa, iskit hurjasti kuin kaksi hullua koiraa, ja miesvoimia tarvittiin, ennenkuin olit he eroitetut. Sillon lupasit ja vannoit he toinen toistansa kohtaan sammumattoman vihan, jonka murheellisen lupauksen he uskollisesti ovat pitäneet tähän hetkeen asti, ja syitä vihan kannatteiksi on lakkaamatta etsitty kahdenpuolen. Niin on kulunut seitsemäntoista synkeää vuotta siitä tulisesta, hirmuisesta illasta, siitä onnettomasta, joka sokasi myöskin pienen Liisan näön. Kolmevuotias lapsi oli hän sillon, ja aina siitä asti on hän oljennellut umpisokeana, muistamatta tämän maailman muotoa.—Mutta kuinka on tytön laita nyt?
KERTTU. Tänäpän annan hänen nähdä maan ja taivaan avaruudet.
TAPANI. Oi ankara päivä! Mutta oletteko jo ilmaisseet kellenkään toiselle, että on hän saanut näkönsä takasin?
KERTTU. En, vaan kaikki olemme, niin Liisa kuin minä, pitäneet salassa. Vanhemmillensa olen toki antanut hyvän toivon. Hän itse ei ole nähnyt vielä ilman kirkasta valoa, ainoastaan himmeän päivän kammarissa, jonka akkunat ovat tarkasti olleet varjottuna, ja käyskellessään kanssani ulkona on side lakkaamatta peittänyt hänen silmänsä.
TAPANI. Mutta mitäpä oikeammiten tarkoitatte viipymisellä tämän ilosen sanoman kanssa?
KERTTU. Koettakaamme, mitä vaikuttaa jäykkiin vihamiehiin Jumalan ihana ihmetyö, jonka äkisti huomaavat edessänsä. Nyt, koska katoo tytön silmistä esirippu, joka niin kauvan on peittänyt häneltä maailman kasvot, voi tämä hetki, tämä astumisensa päivänvalkeuteen, vaikuttaa hänen ympäristössänsä voimallisesti. Ja nyt, nyt on tullut se hetki, koska auringon noustessa nuottaväkemme palaa kotiinsa taas ja koska pyyntijoukko riemuten lähestyy metsästä. Sillon tapahtukoon ihana näytös molempain naapuriperhetten ja ilosten kylänmiesten läsnä-ollessa; se ehkä matkaansaattaa jotain.