TAPANI. Oivallinen aatos, kunnioitettava eukko! Joukossa, joka nyt lähenee tänne, on myös nuoria neitoja, Liisan lapsuuden kumppania.
KERTTU. Kaikki hyvin. Heidän saapuvilla olonsa yhteen sulattakoon kaikkein ilon ja riemun.—Mutta veri älköön olko hänen silmänsä ensimmäisinä nähtävinä. Sentähden, koska käyvät metsästäjät esiin, jääköön saaliinsa verhoon.
TAPANI. Siitä pidän kyllä huolen; ja alkaessa olen myös itse häneltä kätkössä ja näytän itseni vasta, koska on hän vähän ehtinyt katselemaan ympärillensä.—Niin, teidänpä johdettavana olkoon tämä toimi ja onnistukoon.
KERTTU. Tahdonpa koettaa, mitä voin.—Mutta hän tulee; minä kuulen hänen askeleensa.
TAPANI. Hän kantaa siis nytkin sidettä silmillänsä?
KERTTU. Varmaan; sillä hän on luja ja tottelevainen, eikä ole vielä kertaakaan poikennut käskystäni. (Liisa, mustalla siteellä ympäri pään, avaa oven ja jää seisomaan kynnykselle.)
TAPANI (erikseen). Sokea tai näkevä: sua rakastan ijankaikkisesti.
LIISA. Kerttu! (Kerttu ja Tapani lähenevät häntä.)
KERTTU. Tässä olen, Liisa. (Ottaa häntä kädestä. Tapani tarttuu hänen toiseen käteensä.)
LIISA. Mun Tapani'in! Oletko tässä?