KERTTU. Miksi varron?
LIISA. Hellitä side. (Kerttu ottaa siteen hänen silmiltänsä.)
KERTTU (erikseen). Vapisenpa toki. (Hetki äänettömyyttä.)
LIISA. Ja tämä on maailma!
ANNA (erikseen). Mun korea lapseni!
LIISA. Tämäkö se viherjäinen maa, ja taivas tuo? Taivas, niin juhlallinen ja pyörryttävän korkea? Tämä on siis maailma, ihmisten asunto. Miksi ei enkelten?
KERTTU. Tästä kaukana ja monin kerroin kauniimpi on Jumalan ja enkelten asunto. Sen tiedät itse, sen sanoit itse.
LIISA. Ken voi enään aatella kauneutta ankarampaa? Oi taivaan hiilakkainen sinisyys, oi auringon loimo sinisyyden jyrkässä mäessä! (Peittää silmänsä.) Tämä tyyneesti, mutta terävästi säteilevä pyörö, eikö ole se taivaan aurinko?
KERTTU. Siinä se päivän kultatähti, josta niin usein olet kysellyt.
LIISA. Sen jumalallinen paiste ihmisen silmää heijasee. (Katselee ympärillensä). Tuossa isäni ja tuossa kallis kantajani. Olkaat tervehdityt! Tuossa, tiedän minä, Mannila ja hänen emäntänsä, tuossa ystävällisiä kylänmiehiä, ja tässähän armaita kasvinsisariani halailen. Olkaat tervehdityt kaikki, kaikki! Mutta missä on Tapani, kaunis kultasein?