KIMMO. Päivän karjassa käynyt olen, niinkuin sanoin.—Mies, muotos kauhistaa; tämä terävä ja kylmä katsanto on kärmeen. Kelmeäksi poskes käy ja hammasta puret, että kovin paisuu leukas jännelihat. Heitä Hiiteen tämä muoto; mykkä peikko meitä kamoittaa enemmin kuin se, joka kirkuu ja peuhaa.
KULLERVO. Kuinka kauvas luulet vielä iltaan olevan?
KIMMO. Ei kauvas. Mutta jotain vielä sanoa tahdon. Liian pitkän ijän kiusoillemme annat, jos luulet niiden ulettuvan toiselle puolelle hautaa. Tosin Väinö Tuonelasta haastelee ja sen kuumista paateroista, mutta ne tarinoita ovat, ystäväni.
KULLERVO. Kuinka lienee?
KIMMO. Kaikki synkeä kuolo päättää; tämän veliriidan myös, josta nyt kärsimme, se viimein sovittaa ja ikuisen rauhan tuo.
KULLERVO (huoaten äkisti ja syvään). Miksi eivät käyneet sovintoon, koska elon päivä vielä molemmille paistoi? ja kaikki olisi nyt toisin. Iloisesti nyt asuisimme Kalervolan avarassa pirtissä, joka keskellä peltoja lakealla kunnaalla seisoi, ja metsät, joissa murisit karhut ja kuhertelit terret, ympäröitsivät tämän tienoon. Hauskasti, Kimmo, siellä eläisimme.—Voimallinen aika, lievitä sun kankaastas se verinen kude, joka kahdesta veljestä siihen revittiin! Käännä pyöräs ympäri ja kiiritä se entisyyteen takaisin, kunnes lapsena, mutta tällä tiedolla, kotovuoren harjanteella seisoisin ja ravistelisi kihariani pohjatuuli! Siinä pyöräs pysähtyä saisi ja kääntyä taasen pyörimään eteenpäin pitkin ääretöntä avaruutta; mutta tietäisinpä sillon kuinka häntä seuraisin. Kahden veljen viha sillon vielä äänetönnä idäntyis, ja koska ulospuhjeta se tahtoisi, niin Väinön kannel, niin matkaan saattaisin, sen kohta tukeuttaisi, rauhan tekisi ainiaksi ja kättä puristaisit Kalervo ja Unto ikisovinnoksi. Silloin vuoden kierrellessä vuoden perään miehistyä kelpais isän ortten alla ja Metsolan linnoissa piehtaroita, kirkas keihäs kädessä. Sodalla tulisella kävisimme Pohjolaan, perikatoon hävittäisimme ylpeän suvun ja voiton pauhinalla sieltä kääntyisimme, eikä kenkään enään rohkenisi Kalevan kansalta veroa vaatia, vaan nousisi meille aina vapauden jalot päivät. Silloin, Kimmo, sillon kelpais täällä elää tämän korkean sinertävän katon alla, jonka pielet kaukarannalla seisovat.—Mutta näinpä itseäni kiusaan, katsellessa löyhkäävältä tienoolta onnen kaukaista maata, joka eteeni nousee, kuin korkea, kultainen hongisto, mutta toisella puolella mahdottomuuden merta. Nähdessäni tätä, kiertoilen tässä, ja ilma, jota hengitän, on kirouksen, sumu ja kaasu. Mutta väsyneeksi tunnun ja uni silmäkansiani painaa: nyt maata menen sammalvuoteelleni metsässä, kaikki unohdan ja nukun. (Unto ja Ilmari tulee huoneesta).
UNTO. Kullervo, nyt huoneeni jätät ja Ilmaria seuraat, sillä hänelle myin sinun orjaksi, hän tehköön kanssas mitä tahtoo.
ILMARI. Paimenen viran sinulle annan, ja jos siivosti itses käytät, niin hätä päällesi ei käymän pidä, mutta mielisitkö juonitella, niin kyllä sun ohjata tiedän.
UNTO. Kaunokautoiset kenkäs tästälähin—pahasti kyllä—soihin sotkea saat ja puitten oksiin kiharasi repiä, joita nyt niin ylpeästi ravistelet.
KULLERVO. Koska vielä kerran sinun tapaan, niin sillon niinkuin Hiisi niitä ravistelen.—Mutta mikä oli hintani?