KIMMO. Hellitä, ystäväni! (Kullervo hellittää). Malta mitä teet, ja asiasta, jonka sulle ilmoitin, elä sanaakaan hiisku. Sinä kurjan tilani vielä kurjemmaksi tehdä tahdot.
KULLERVO. En tahdo, ja tiedä, että salaisuutes minulla on kuin kätkettynä vuoren alle.—Miksi kohtelen sinua näin?
KIMMO. Tyynillä teillä aatukses käytä, että veres jähtyä sais.
KULLERVO. Tyyni olla tahdon ja kylmä, kuin jää: Untoa ja väkeänsä tästälähin katselen, kuin lumiäijä lapsia, jotka hänen tehneet ovat, mutta vaikka oma kättensä teos, se yöllä heitä kuitenkin kamoittaa kuin kuolleen haamu.—Ainiaan tyyni! Elköön rävähtäkö silmä, vaikka järisis ja kukistuis maa! Niin tyyni!—Mikä on tänäpänä tehtäväs ollut, koska näyt niin väsyneeksi? Kenties viljaa puinut olet tai vetänyt nuottaa kivisellä rannalla?
KIMMO. Karjan jälessä metsässä juosnut olen. Nyt sieniä on kosolta ja sienet karjan hajottaa.
KULLERVO. Siivo mies on Kimmo; toki muistan hänen toisenkaltaiseksi, hurjaksi ja itsepintaiseksi, koska isääni hän palveli.
KIMMO. Vuosien kuluessa muuttua taidamme, kuitenkin on meissä aina jotain alkuluonteestamme.
KULLERVO. Mitä muistelet isästäni?
KIMMO. Hän kiivas oli, mutta rehellinen.
KULLERVO. Nuottaako olet tänään vetänyt?