VÄINÖ. Kuulemmepa huutos. (Pitkällinen äänettömyys; Kullervon katsanto on teroitettu Kalevalan miehiä kohden). Mitä on sulia sanottavaa?
KULLERVO. Eikö ole tuo päivän kajastus, idässä tuolla? (Väinö, Ilmari ja Lemminkäinen katsahtelevat vasemmalle. Kullervo pistää itseänsä miekalla ja kaatuu).
ILMARI. Kas! nopea oli pojan miekka.
VÄINÖ. Oi hurja, onneton!
LEMMINKÄINEN. Hän jo veressänsä viruu.
VÄINÖ. Tätä odottaa taisimme; olihan muotonsa, puheensa ja käytöksensä kuoloon aikoilevan miehen.
LEMMINKÄINEN. Ei liikuta hän jäsentäkään enään.
VÄINÖ. Masentaapa kuolo miehen, joka äsken vielä vimmoissansa mailman kappaleiksi repiä tahtonut olis. Tässä päätös tuhon, jonka lähde oli kahden veljen riita, mi ampiaisesta pienestä paisui hirveäksi kyyksi ja viimein kohdustansa oman surmansa toi. Makeasti nyt makaa väsynyt mies.—Kas lempeätä muotoa luonnon: hymyen nousee aurinkoinen jo ja hongat kankahalla punertavat; kaikki hengittävi rauhaa.—Oi, Ilmari! kuinka on nyt mieles kohtaan miestä, joka lepää tuossa?
ILMARI. Elköön kiroukseni hautaansa painako. Rauha hänelle!
VÄINÖ. Nyt miehukkaasti haastelit.—Ja Kaukomieli, sinä, tämä vakava muoto iloisilla kasvoillasi, niin harvoin niissä nähty, sun tekee monet kerrat kauniimmaksi vielä. Lemmen ihana poika, tässä tapauksen murheellisen nähneet olemme.