ILMARI. Pahoja töitäs luetella mielit?
KULLERVO. Surma ja kuolema! hän kehnoksi orjaksi mua haukkui ja olipa tämä kuin jääkylmää vettä tulikuumaan kattilaan ammentaa: vereni kuohui, hiukseni pystyyn nousit ja maa ja taivas pimenivät silmissäni. Ja nostinpa käteni ja haamu, joka edessäni seisoi, kaatui nousematta enään. Niinpä tein, tein Hiien työn, ja tuskin tiesin mitä tehnyt olin, ennenkuin hänen maassa makaavan näin. Silloin talostasi siirryin pois, ja tuntui, kuin olisin uneksunut. Ja siitä asti on eloni ollut myrskyinen yö, koska ukkoinen käy, kalliot runnotaan, metsät palaa, ja korkeus joka hetki vaeltajaa uhkailee, joka kamoen laaksossa käy.—Mitä aattelet, mies Suvantolasta?
VÄINÖ. Aattelenpa, että hänelle, jonka mieli muotoinen tämän yösen on, jota kuvailet, ei nouse täällä enään rauhan päivä.
KULLERVO. Jo Tuonen veräjällä seison ja niittuunsa synkeään sisään käyn jo ennen aamun koittoa, joka kohta onnen päiväksi valkenee teille, onnen lapset.
VÄINÖ. Henkipattouteen en toki sua kehoittaa tahdo.
KULLERVO. Tervehtikäät tätä päivää, te, joille se onneksi koittaa; minulla ei kanssaan enään tekemistä. Tervehtikäät häntä ja iloisesti eläkäät ja kauvan ja paremmin kuin poika katala. Kerran hänkin, hän, poika Kalervoisen, tänne joutui, mutta kuinka, koska ja miksi, enpä tiedä sitä, ja kuinka elonsa ollut on, en tiedä sitä; mutta olipa se helteinen, sen tunnen hien jäljistä poskillani vielä. Toki on sen päätös tässä ja Tuonen tie nyt alkaa, mutta missä on sen loppu? Mitä kansaa kohtaa minua joutuissani maahan kaukaiseen? Kuinka tervehtivät miestä tulevaa sen asujamet, hymyillen vai irvistellen, tahi itkevätkö ympärillä kaiken pitkän yön?—Väinö, sinä voimallinen laulaja, joka käynyt olet maassa takana yhdeksän meren, anna mulle tietoja sieltä!
VÄINÖ. Kullervo, nyt turhaan tutkaelet, mutta sen toki tietää mahdat, että palkka siellä maksetaan sekä hyvän että pahan.
KULLERVO. Mulle sanottu on, mutta enpä toki muista, ken tätä haasteli ja koska, mutta näin hän lausui: Koska viimein Kalman retkellä meristä yhdeksännen ehdit, niin Kynsikosken kohinan kuulla saat ja lähestyväs tiedät maata ankaraa. Mutta jos astut harjulle sen vuoren, joka jyrkästi meren rannalta kohoaa, jos sen kiireelle kiipeet ylös, niin Tuonen pellot näkyy, sen metsät pimeät, sen enokas virta ja ne ahot lakeat ja ehtoiset, jotka pitkän ikävyyden saattavat ja kaiken tämän päällä kaarteleikse murehtiva, pilvinen taivas. Tämänmoinen tienoo silloin edessäs, jonne voima salainen sua ajaa; et tahtois käydä kohden sinne, käytpä toki. Oi synkeyden maa! Miksi synnyin näitä kaikkia näkemään? Mitä miehestä tänne? Oi hämärän maa!—Mutta kamoisinko tielle lähteä, jonne monta täältä itse lähettänyt olen? Sitä vuorta hirmuista nyt nähdä himoon ja kuulla kosken pauhinaa.—Väinö, Ilmari, seppä Ilmari ja Kaukomieli!
VÄINÖ. Mitä tahdot?
KULLERVO. Tässä nurmi ihana itkee, että katkesi kerran tässä nuoren immen sydän; tässä juuri. (Itseks.) Oi neitoinen, elä punehdu noin ankarasti!—Miehet Kalevan, mua kuulkaat!