LEMMINKÄINEN. Miekkasi huotraan pistä ja anna kurjan elää.
ILMARI. Päästäkää minua!
LEMMINKÄINEN. Ei askeltakaan.
VÄINÖ. Katsos muotoansa; hänen päällensä tahdot miekalla käydä?
ILMARI. Hän naiseni armaan murhasi, verisesti surmasi Pohjolan kauniin tyttären. Ainiaksi iloni ja onneni hän vei, tuo rosmo tuossa, ja jätti mulle nokimustan mielen.
VÄINÖ. Mieltä mustempaa vielä kantaa hän. Oi muotoansa kamalaa! Sydän kärsii silmän häntä katsellessa. (Kullervolle). Mies, miksi seisot siinä niinkuin jäätynyt, kuin ales pilvistä viskattu ja ensi kerran näkisit, kuinka eletään alhaalla täällä? Onko henkeä sinussa?
KULLERVO. Pilvistä.—Mitä tahdot?
VÄINÖ. Taidat siis toki puhua.
LEMMINKÄINEN. Sinä kurja mies, miksi näillä tienoilla viivyttelet? Jätä
Suomen saari ja vaella niin kauvas kuin kantaa maa.
KULLERVO. Mutta mikä on asia? Miksi, hetki sitten, edessäni tämä kiivas temmellys? Vaikka kuulin, enpä kuullut toki, vaan mustina varjoina teidät edessäni kiitelevän näin. Yksi mua kohtaan miekkaansa uhaten heilutteli, toiset käsivarteensa ryhdyit, ja kanssansa rinnustelivat; tämän näön näin. Mutta tiedänpä asian, tiedän, että tahdotaan henkeä miehen, että Ilmarinen, koston himosta kiukkuinen, verta verestä velkoo.—Tässä rintani, seppä, jos mielit, pistä tänne. Minä emäntäsi murhasin, kauniin hämärän immen, joka kuitenkin paimenensa leipään leipoi kiven ja orjaksi nimitteli häntä.