PALVELIJA. Malta, Ilmari, ja kuule: kaikin voimin he häntä hallita koetit, mutta peikolla oli peloittava voima.
NYYRIKKI. Totta haastelee tyttö. Hän tallukkoina miehet kimpustansa karisti ja juoksi matkoihinsa; ja tämä tapahtui niin pikaisesti, etten, pahasti kyllä minäkään heitä ehtinyt apuun. Usko minua, Ilmari: ei ole häntä pilana pidettävä, sen tänäpänä jo toisen kerran näin. Noin korkean kiven hän metsässä viskasi perääni, koska aioin panna häntä selkään, siitä syystä, näet seppä, ettei käynyt hän kanssani lehmäraukkoja pelastamaan petojen kynsistä.
PALVELIJA. Hirveästi tirkistellen, katsahtelee maahan Ilmarinen. Oi päivää tätä, jona ikävyyden saimme ikivieraaksemme!
ILMARI. Siinä lepäät, naiseni, alkaen kuolon pitkää unta, jossa avattiin etees Manan ääretön maa! Mikä muutos! Äsken rehoittaen kukoistit, mutta nyt lakastuneena makaat tässä. Äsken ortteni alla iloisena emännöitsit, hyöreit ja pyöreit, mutta unohtanut olet nyt askareet kaikki. Pata tulella keittäjää vartoo, mutta missä viipyy hän? Oi, missä viipyy hän?
PALVELIJA. Tulisijalta ja pöytäs äärestä on ilo jäähyväiset ottanut.
ILMARI. Äsken lempeä ja tointa täynnä, nyt kuollut kappale, kivi, maa ja multa.
PALVELIJA (istuu ruumiin viereen ja itkee). Itke, Ilmari, itke!
ILMARI. Itken yöt ja päivät, ja elköön kesällä tällä pajastani nousko säkenöitsevä sauhu; nyt levätkäät, palkeeni, ja vaikene, alasimen helinä, koska naistaan itkee Ilmarinen, ikävöitsee Pohjolan keltakiharaista!—Oi kaipaus ja murhe! nyt teitä vieraikseni tervehdin. (Menee huoneesensa).
Väliverho.
(Kalervon huone Kalalammilla. Yö. Kimmo kutoo verkkoa pärevalkealla).