K:N EMÄNTÄ. Murheellinen tarina.
KIMMO. Jos eilispäivän nyt takaisin saisin!
K:N EMÄNTÄ. Kimmo, miksi et ennen meille tietoa hänestä antanut?
KIMMO. Huomenna aikeeni oli lähteä häntä saattamaan Ilman talosta tänne, mutta ennätti mua ankara onni.
KULLERVO. Olisit tämän eilen tehnyt, niin käteni nyt puhdas olis ja riemu pauhais näiden ortten alla; mutta näinpä nyt käynyt on. Tänne erämaahan mulle rakettu oli soma onnen loukas, josta en tiennyt ennenkuin ijäksi olin sen ohitse mennyt, sillä tähän en enään mahdollinen pysäymään ole. Toki katsahtelen vielä taakseni sitä kätkettyä laaksoa, jonka pian näöstäni katooman pitää; sitä katsahtelen hetken vielä. Nämätkö emoni kasvot, jotka, täällä metsän synkeydessä, eteeni ilmestyit? Jo tuntui mulle tämä kuin aamuvalo keskellä syysyön pimeyttä, josta hämmästyin. Terve, emoni, ja terve, isäni myös! Nyt yhtaikaa teitä tervehdin ja hyvästi jätän, sillä kohta tieni jatkan ja teistä kiirehdin kaukamatkoilleni ja ei pidä teille enään ehtimän Kullervosta sanomata linnunkaan—Viivyn vielä, mutta kohta lähden.
K:N EMÄNTÄ. Kalervo, eikö tämä puheensa tulisateena lankee povesi päälle? Niin tahtoisin uskoa. Oi! avaa se sitten ja ellös omaksi kivuksesi sydäntäsi karaisko.—Kurjan poikani isä, muista eloansa tukelaa, niin etpä suinkaan niin kovin töitänsä tuomitse. Usko minua, mitä hän tehnyt on, sen on hän mielensä vimmassa tehnyt ja katuu sitä nyt. Nyt seisoo hän tässä hiuksilla revityillä ja murheellisella muodolla. Mutta on tämä sama muoto, samat silmät siniset, jotka vuosia lähes kaksikymmentä sitten mua vastaan rinnoiltani katsahtelivat ja samat keltaiset kiharat, joita silittelin silloin ja autuudesta sydämmeni löi. Mutta hänenpä kadotin ja kauvan häntä murehtien kaipasin ja Tuonen asujameksi hänen luulin; kuitenkin kasvonsa hänen näin, näin eräänä vaisuna yönä, mutta pianpa hän katosi taas ja katosi ainiaaksi. Mutta että hän niin pian silmistäni joutui pois, sentähden kuolla tahdon. Ettei kauvemmin suotu mun syleillä poikaani, etten hohdetta lempeni päällensä hengittää ehtinyt, sentähden lakastun ja kuolen.
KALERVO (peittäin silmänsä). Hän pysähtyköön huoneesemme, hän pysähtyköön! Niin kovaksi ei karkaistu ole vielä sydämmeni, ettei se, näin ankarasti likistettynä, vuotais.—Tule, Kullervo, että sua syleillä saan. (Syleilevät).
Kolmas Näytös.
(Metsäinen tieno. Kullervo, keihäs kädessä, tulee).
KULLERVO (yks.) Enhän menesty isäni huoneessa: verkon kutominen mulle ei mieluista ole eikä kortistossa, järven tyyneellä pinnalla, onkea huiskeilla ja salakkoja lipellä ylös. Nämät askareet mua vaivaa kuin hätärä-silmäistä karvas kaasu ja sauhu. Sentähdenpä kyysän pahteesta nyt karkasin karhukeihäs kädessä; mutta eipä toki suuresti mua haluta täällä kierrellä kontion jälkiä etsien.—Hävitys ja kuolema! Oi! olis tämä keihäs Ukon vasama ja minä pitkäisenä pilven partaalla istuisin, niin tietäisinpä työni: Kulovalkean hurjan ympäri mailmaa sytyttäisin, jyristen kukistaisin taivahat maan helmaan, ja syvyyteen kaikki vaipuisivat viimein. Niin lakeutta tekisin ja ilman herrana valtaistuimellani istuisin noilla tasaisilla tantereilla. Niin juuri. Mutta miksi tämä? Mitä kaikesta tästä?—Ei autuutta jumalien, ei kirottuin öitä Tuonen tulisilla paateroilla eikä näitä päiviä täällä, vaan kaikesta loppu! Mitättömyys paras, ja kaikki antaisin jos saisin tyhjyyden.—Mutta onpa kenties laita, ettei päätykkään tiemme kalmistoon, vaan juoksee siitä vielä äärettömiin mailmoihin, ja orjan, merkittynä, myötä seurata täytyy niin kauvas kuin kestää.—Mieleni kärsii tuosta illan synkeästä hämärästä, joka metsäin tutkaimilla äänetönnä lepää; sillä tydyttihän kohtalo kova eloni virran, tielle väärälle sen käänsi, johdatti sen ahtauksiin, joissa nyt se reutoilee, turmellen niin itsensä kuin mantereet; mutta rynnätköön se eteenpäin kunnes hävityksen kallan viimeisen isän ehtii (menee).