2:N PAIMEN. Mutta näetkö, ystäväni, kuinka löytyisi hän tässä, näin kaukana kodostansa?
1:N PAIMEN. Et siis tiedä, että hän, liki kaksi viikkoa sitten, eksyneenä kodostansa, joutui meidän taloon; ja oli tyttö melkein näännyksissä, metsässä kauvan harhailtuaan.
2:N PAIMEN. Tämän kuulen vasta. Mutta ettei häntä jo ole lähetetty vanhempainsa luoksi?
1:N PAIMEN. Sinä härkäpää, etkö ymmärrä ja käsitä, että hän rasituksistaan kovin sairastui? Niin tapahtui ja tautivuoteensa jätti hän vasta pari päivää sitten. Sana kyllä lähetettiin vanhemmilleen erään kalastajan myötä, mutta arvattavasti ei ehtinytkään se perille, vaan upposi mies tielle, koska ei ole häntä takaisin kuulunut. Huomenna hän toki kotiinsa saatetaan, johon hän, hyvin tietty, kovin ikävöitsee ja levotoin on mielensä äitinsä murheen tähden. Myös halaa hän nähdä vanhinta veljeänsä, Kullervoa, joka vuosia sitten kuolleena pidetty, on näinä päivinä, juuri sisaren täällä ollessa, ilmaunut kotiinsa niinkuin kummitus. Mutta eipä tiedä tyttö rääsy kuinka on veli mailmassa käyskennellyt ja mikä lurjus hän on.—Mutta tässä jaarittelemme asioista, joista ei meillä hipalettakaan ole tekemistä, ja laskemme karjan sutten kitaan. Riennetään perässä; mene tuota kohden sinä, ja jos yhdenkin mullin suohon päästät, niin katso niskas, mies. Mennään nyt. (Paimenet menevät. Kullervo, taluttaen sisartansa Ainikkia kädestä, tulee esille sitä suuntaa vastapäätä, jota kohden oli mennyt pois).
KULLERVO. Samaan paikkaan, luulen minä, joudun taas. Seuraa minua, impi! Tähän kuusten suojaan istumme haastelemaan lemmen kieltä; tule, neitoseni!
AINIKKI. En tule enään.
KULLERVO. Sinä levottomaksi näyt.
AINIKKI. Mikä riivauksen hetki tämä?
KULLERVO. Elä muistele hetkeä mennyttä, muistele lempeämme vaan, jonka molemmat tässä käsitimme. Sinua syleillä tahdon.
AINIKKI. Pois! Mua kamoitat, ja vapisemaan saatat.