KULLERVO. Minä?
AINIKKI. Mitä sinusta sanoisin?
KULLERVO. Sen, mitä aattelet.
AINIKKI. En tiedä mitä aattelen, mun kumma häiriö on käsittänyt. Ilkeästi sinusta aattelen ja aattelen suloisesti, enkä tiedä, kuinka laitamme on. Sinä hirveä olet ja kaunis, kaunis, kaunis! (lankee Kullervon rinnoille). Olet keltakihara ja komea, ja kirkas leimaus on katsantos. Pidä sanas ja tahdonpa sua ikuisesti seurata, nuori mies. (Vetää itsensä äkisti hänestä pois). Mutta pois! Jotain kauheata silmistäs mua kohtaan säteilee.
KULLERVO. Kaiken onnes niissä näet, jos katsot tarkemmin; oman armaas löysit tässä, neito nuori. Me yhdessä elämme kuin ruhtinaat, ja kunnaalle korkealle huoneemme rakennamme, johon kaukaiset tienot näkyy.
AINIKKI. Ken olet ja miksi otsassas tämä merkki? Elä katsahda minuun noin hirveästi, minä kauhistun. Mies, minä tahdon sinusta erota.
KULLERVO. Neito, minä en tahdo sinusta erota, minusta et pääse, vaikkas pakenisit Lapin vuorille ja siellä niinkuin vuohi jyrkästä jyrkkään hyppelisit; minä vahtosuin, kuin hurja koira, sinua väsymättä vainoisin, ettäs miestä halveksit, uroon pilkkana pidit. Mitä huolit tästä merkistä?
AINIKKI. Olisitko rosmo? jos niin, niin ole armelias mua kohtaan.
KULLERVO. En ole juuri rosmo; mutta jos tiedon tahdot, niin olen
Kullervo, Kalervon poika.
AINIKKI. Kullervo!