KULLERVO. Se olen. Miksi tuijottelet?
AINIKKI. Onneton hetki!
KULLERVO. Niin ellös haastelko; mun muistossani seisokoot armahina sekä hetki tämä että tienoo.
AINIKKI. Mitä teet sinä metsässä täällä?
KULLERVO. Sinä näet että karhukeihästä kannan.
AINIKKI. Koska isäs huoneen jätit?
KULLERVO. Koska aamu koitti.—Tyttö! kasvos käyvät lumivalkeiksi, kuin olis Kullervo katsella niin hirmuinen. Ellös, neitoseni, kamastuko, vaan tule tänne, niin poskillesi tahdon ruusut antaa.
AINIKKI. Elä, onneton, mua enään lähesty, vaan erotkaamme kiireesti, sillä taivaan nuoli meitä uhkaa. (Kykertyy ales, peittäen kasvonsa pitkillä hiuksillansa ja painaen otsansa vasten polvea). Nyt itkeä tahtoisin helmani täyteen, mutta tämä murhe ei lievii eikä kyynel juokse, ei juokse, vaan lähteesensä jäätyy, ei jäädy, ei jäädy, vaan polttaa, povessani polttaa, kuin vihainen liekki, ja parempi eloa kuolo nyt on. Kätköä niin syvää ei löydy täällä, joka peittäisi immen kurjan ja sentähden kiirehdin verhoisin pimeyden maan. Nyt hyvästi, taivas, jää, ja pauhaava metsä sinä, joka päälleni kantelet, päälleni minun katalan!
KULLERVO (nostaen ylös Ainikkia). Ylös neito! pyhi kasvoiltasi hapenet, ja pane pois tämä unelias muoto. Oletpa lapsikas tyttö, joka näin turhasta tuskittelet; mutta uiskenteles vielä vuosia muutamia elon myrkyllä täytetyssä virrassa, niin asia tämmöinen kuin tämä on silmissäsi mitätön, sinä naurat sille. Muista, neito, sanani.
AINIKKI. Sinä Kullervoksi itses mainitsit?