KULLERVO. Impi, sua kotona murehtien kaipaavat.
AINIKKI. Murheesta emoni kuolee, mutta ennen häntä toki on tyttärensä Kalman maassa. Koska kotiin ehdit sinä, niin sano, että kuollut olen ja makaan aaltojen alla, ja päättyköön heidän murheensa siihen. Muuta mitä tapahtunut on, et heille kertoa mahda, jos se kätkeä taitaan, sillä sydämmeni on kuolemaan sairastunut.—Niin kotomäkeä en nähdä saa, enkä kuusia, jotka humisevat siellä; minä leikitsin kerran niiden juurilla, minä kurja, kurja. (Sitoo päähänsä liinan, joka on hartioillansa riippunut). Mutta rientää täytyy, koska uhaten meitä lähestyy tuo pimeä pilvi, kuules, myrsky käy; minä vältän sen edestä. (Menee).
KULLERVO. Mitä tapahtuu ei sydän tuntea saa, vaikka vuodattaisin oman kantajani veren; sillä suloista on mieltä karaista ja kiukkuiselle onnelle kiusaa tehdä. Sydän kivestä ja koura rautainen, ne täällä ovat parhaat edut. Nyt vasta oikean olentoni käsittänyt olen, ja jos viaton hiilillä mun edessäni korventuis, niin enpä tuosta suuresti huolisi, vaan haukotellen kekäleitä ympärilleen kohentelisin. Niin tiedän siis ken olen, ja mille tästälähin näyttää elämäni juoksu.—Mutta mihin jouduit, tyttö? Ellös harhailustas metsissä nyt pidentäkö enään, vaan kanssani kotihimme käy, ja koska astumme huoneesen, niin katsantomme elköön kannelko, mitä tapahtunut on, ei ensinkään, vaan olkoon muotomme iloinen ja viaton, vaikka kuohuis povessamme kyinen kulju.—Näinkö hänen tässä ja katosiko hän taasen tietämättömiin? Ainikki! Missä viivyttelet? (Paimenet tulevat). Mikä kiire paimenilla?
2:N PAIMEN. Se on tehty! (Kullervolle). Osaatko uida, mies?
1:N PAIMEN. Mitä auttais siinä enään uiminen?
KULLERVO. Mitä on tapahtunut?
2:N PAIMEN. Kauhea asia. Eräs nuori tyttö—Ukko häntä armahtakoon!— itsensä upotti virtaan tuohon, juuri silmäimme edessä.
1:N PAIMEN. Pahimpaan pyörteesen hän vaipui.
KULLERVO. Koska tapahtui tämä?
2:N PAIMEN. Kaksi palaa sitten lehmä tuskin märehtiä ehtinyt olis.