KIMMO. Mutta viimeiseksi kerron mitä ensimmäiseksi tapahtui: Emos kuollut on.
KULLERVO. Emonikin armas kuollut! Kaksi kuolemata ajalla tällä, jona päivä tuskin puolen tietänsä laella vaeltanut on! Onko puhees vietos vaan?
KIMMO. Muistele sanomia, joita metsästä kotihis saatoit, niin uskoa sun täytyy, mitä nyt kerron. Kaukana et isäsi huoneesta ollut, koska ummistuivat emos silmät; sillä tekosi hirveä—kaikki tiedän—ja tyttärensä vimman kuolo olivat taakkoja, joita lempeä sydämmensä ei kestänyt. Hän kuoli; mutta koska vieressänsä vaikeroitsimme minä ja sisaresi Kelmä, niin metsäpuukollaan isäsi kurkkunsa puhkaisi, ja päätetyt olit Kalervon päivät.
KULLERVO. Nyt siis Kelmän vuoro?
KIMMO. Hän, nämät hirveydet nähtyänsä, eipä enään mieltänsä hallita tainnut, vaan raivoi, niinkuin järjetön: hän kiljui ja hiuksiansa riistoili, juoksi sitten ulos kuin tuulispää ja katosi samalle tielle. Niinpä tapahtui; mutta muotos murhetta ei näytä kuullessasi sanomia näitä.
KULLERVO. Olkoon mailman meno näin ja valitus ja murhe pois! Hyvin kaikki!
KIMMO. Mutta malta toki, että tämä kuolon rikas niitto isäs huoneessa on sinun tekos, Kullervo.
KULLERVO. Sitä parempi vielä. Ihanata! Enemmin tämänkaltaista kerro, minä kuulla himoon.
KIMMO. Jos enemmin en tapahtuneesta kertoa tiedä, niin ennustanpa mitä tapahtuman pitää.—Kullervo, sinä surmas pian kohtaat.
KULLERVO. Sepä parhain kaikista, sitä kohden riennän nyt; mutta sinä kuolleitasi hautaamaan lähde.