KIMMO. Siihen huoneesen nyt käyn, missä hopeahiuksinen Kalervo veressänsä makaa ja emäntänsä kelmeänä olkivuoteella. Aatteles, että kaiken tämän saatoit matkaan sinä.
KULLERVO. Kimmo, elä mua härsyttele.—Taitaisinpa sanoa, että kaiken tämän saatoit matkaan sinä.—Muisteles, kuinka, ollessamme Untolassa, sinä mieltäni alati kuumentelit, mulle vihan kielellä kertoen Unnon koiruuksista isääni kohtaan, ehkä syytä löytyi heissä molemmissa.—Se ikä, jona sauhuuvasta kodosta ma vietiin Untolaan, se vielä kerkeästi unohtaa menneet pahat. Siis arvelenpa nyt, että ilman sinua toisiin suuntiin elinkauteni juosnut olis, luulen, että kaikki menneet pohjahan sydämmeni laskeunut olis ja aika unohduksen kalvonsa sen päälle vetänyt, minä siivosti käynyt ikeen alla, vihdoin kuollut ja kuopatuksi tullut, maa hautani päällä taasen kedoksi viherjäksi kamartunut ja mailma ei Kullervosta tiennyt olis. Niinpä, kentiesi, kaikki käynyt olisi, jos vihan sytytetyn kipenän sinä povessani sammumaan laskenut olisit; mutta katsos, päinvastoin sä puhalsit sen liekiksi, joka riehuu vielä.
KIMMO. Kostoon sinua en yllyttänyt, vaan varoitinpa sua siitä.
KULLERVO. Asioja toki kertoilit, jotka väkisin synnyttävät koston himon.
KIMMO. Oi Kullervo! etpä tarvinnut sä kiihoitusta ulkoapäin; vihan tulimeri kiehui sinussa jo kyynärän korkuinen ollessas. Kolmepäiväisenä, niinkuin tietään, katkaisit sä kapalovyösi.
KULLERVO. Pois väitös tämä, koska päälles syytä kuitenkaan en heitä, mutta vähemmin töistäni sanele toki.—Enhän päälles tahdo täältä vierittää, vaan tänne kaikki virratkoon.
KIMMO. Käy kanssani heimoasi hautaamaan.
KULLERVO. Takaisin en käänny.
KIMMO. Isäs huoneesta et vielä kaukana ole.
KULLERVO. Ei takaisin, vaan suorasti Untolaan.—Mene sinä ja kuollees maahan kätke, mutta jos et sitä mieli tehdä, niin maatkoot niinkuin kaaduit.