TIERA. Mutta olvi meni, emmekä nyt kaulaamme kastaa saa.
KULLERVO. Nauriskuopassa, nummen töyryllä tuolla, olvitynnyrit käsitätte.—Mutta enemmin puita tulelle. Tässä on aika halko. (Kiskoo Unnon ruumiin vasemmalle.—Tultuansa takaisin). Tule lisäksi loimoon sinä myös. (Kantaa pois sen kaatuneen Untolaisen).
VIKSARI. Yhteen iloon kaikki. (Vie Kiilin ruumiin vasemmalle). Tiimanen.
Tästä nousee ankara palo. (Kullervo ja Viksari tulevat).
KULLERVO. Nyt riehu, tuli, pimeässä yössä! Sua katsella tahdon tuolta vuoren harjanteelta. (Menee).
TIERA. Hurjaa, ilkeätä tämä leikki, jo mieleni käy karmeaksi.
VIKSARI. Olvi lievittäköön mielen.—Tule, Tiimanen, kanssani oltta kuopasta tuomaan. (Viksari ja Tiimanen menevät; Nyyrikki tulee).
TIERA. Mutta tuota rahia, joka makaa tuossa kedolla, nyt tarvitsemme.
(Menee oikealle).
NYYRIKKI (yksin). Tämä hirveätä on katsella; mutta nytpä sodan nähneekseni sanoa taidan. (Tiera tulee kantaen rahia, jonka hän asettaa keskelle teateria ja istuu). Tiera, jos totta sanon, niin karvani pöyhistyy tätä katsellessa. (Tulipalo vasemmalta valkaisee aina).
TIERA. Kumppanini, käy istumaan, niin haastelenpa sulle jotain. (Istuvat vastuksiin, jalat kahdenpuolen rahia). Kernaasti myönnän, että juttelet oikein ja lausun kerran vielä, että on tämmöinen menetys koiramaista; mutta jos toki asian oikein harkitsemme, niin luulenpa täytyvämme peräänantaa, että olivat mar Untolaiset ansainneet pienen löylytyksen. Heidän menonsa, liionkin näinä viimeisinä aikoina, olivat kovin nuhteenalaiset, sitä ei kieltää taida.
NYYRIKKI. Verta imeviä petoja he olit.