TIERA. Mutta teoistansa ei enään sanaakaan; he palkkansa saaneet ovat. Emmehän tiedä, ystävä Nyyrikki, missä meidänkään nahkamme viimein naulitaan.
NYYRIKKI. Emmepä tiedäkkään.
TIERA. Ei yhtään.
NYYRIKKI. Mutta toiset kumppanimme, he pääsit kaikki ehjin turkin vihaisen sodan hampaista?
TIERA. Oi Nyyrikki ystäväni! Käpsä ei tämän yösen perästä enään leipää jäyrä; kaiken tarpeensa hän saanut on.—Mutta tuossa on olvi. (Viksari ja Tiimanen, toinen kantaen haarikkaa, toinen kiulua, tulevat). Kaikki istukaamme, ja tehköön olvi parastansa. (Viksari ja Tiimanen istuvat maahan likelle rahia. He juovat). Mutta pois on Kullervo seurastamme.
TIIMANEN. Hän vuorelta tulen loimotusta katselee.
NYYRIKKI. Se taitaa häntä ilauttaa! Eikö osoita tämä miehen peikollista sisua? Hiien sukua se mies.—Uskotteko, että ilman näitä vikkeliä jalkoja, jo minäkin häneltä olisin surmani saanut? Noin korkean kiven hän perääni viskasi. (Osoittaa kädellään). Noin korkean. Uskottenko sitä? Mutta silloinpa kelpasi Nyyrikille maa.
VIKSARI. Se konna mieheksi.
TIERA. Hän pahoin siinä teki, pahoin.
VIKSARI. Mutta kuinka korkea se kivi?