NYYRIKKI. Senhän sanoin ja sanon vielä, ettei sinä ilmoisna ikänä hänelle kunnian kukko laula. Minä Nyyrikki olen, mutta jos käytettäisiinkin minua vaikka tunkiona, kuin vaan siivosti ja kunnialla halki mailman vaellan, niin kenpä on meistä viimein ensimäinen, hänkö Kalervon poika tuolla, vai minä?
VIKSARI. Se, joka tunkiokasana kunnian loisteessa halki mailman vaelsi.
TIERA. Oikein! Saas tästä, Nyyrikki.
NYYRIKKI. Nyyrikki Karjalasta.
TIERA. Sielläkö sukusi suuri?
NYYRIKKI. Likeltä Venäjän rajaa kotoisin olen ja olenpa vanhempaini ainoa poika. Mutta emo kurja humalaan kuoli ja karkasi isä pojastansa. Läksinpä viimein tietä tallustelemaan ja tapasi mun muuan härkäkarjan ajaja, joka turvattoman penikan huomaansa otti ja eräälle ruokakauppias-ämmälle mun orjaksi myi, myi pojan kolmeen piirakkaan ja yhteen lihamakkaraan.—Mutta tarvitseeko mun hävetä sitä?
TIERA. Ei tarvitse. (Tiimanen nukkuu).
VIKSARI. Se on sun kunnias.
NYYRIKKI. Orja tahi vapaa, yhtä kaikki, kuin onnemme osaan tydymme vaan; ja suruton on orjan elo.—Mutta häijy naasikka oli tämä eukko, äkeä kuin suola kuumassa uunissa. Toki palvelin häntä vuosia seitsemän, kunnes viimein kohtaus juuri kummallinen mun siirsi hänestä ainiaksi. Näinpä tapahtui: Muija kerran pesoansa huuhtomaan läksi ja minä kohta kirnusta maidon-kuorta koukkeilemaan. Mutta, hyvät ystävät, kuinka kävi? Kirnu kaatui—no sinä suuri Jumala! kirnu kaatui, minä luihkasin ja katselin kauhistuen, kuinka ympäri permantoa lainehti maito.
TIERA. Hirveä kohtaus!