TIERA. Sinä todistat sen? Tästä tullaan vähitellen selville poluille.
KULLERVO. Sinä kiusankappale! (viskasee tyköänsä Tieran, joka kiirahtaa nurin. Kullervo menee).
Viides Näytös.
(Kalervon huone. Tumma yö. Kimmo mielipuolisena, seisoo keskellä huonetta).
KIMMO. Ha ha ha! Onpa valkeus taivaassa nyt kallista, koska näin tummasti ja säteetönnä loistaa tänne ylijumalan ikuinen loimo, ja päivän melkein yöksi muuttaa. Mutta muistuttaapa tämä päivä päivää toista menneestä ajasta. Näin himeä ja sumuinen oli myös se, jona karastetusta kaaresta vinhan nuolen miehen hartioihin ammuin, että nurinniskoin kiirahti hän tanterelle. Mutta suohon syvään hänen kätkin, ja olispa kaikki hyvin, jos ei korvani sieltä tuota huuhkaimen huutoa kuulisi, joka lakkaamatta kaikuu tänne. Tahi hairausko kaikki olis, vale korvissani tämä ääni? Sillä tuntuu kuin ei istuisi pääni juuri oikeilla tiloilla, vaan viistoon vetäisi. Eikä ihme, koska vuorokausia kolme sen päällä seisonut olen.—Mutta mene maata taasen, Kimmo, mene maata, ja vedä peitto yli pääs. (Päätyy makaamaan erääsen huoneen loukkaasen.— Kullervo tulee).
KULLERVO. Autio on pesä, josta kotka sekä emän että pojat vienyt on; se ahne kotka, kuolo, on riistänyt tämän pesän tässä kuusten juurilla.— Kylmä ompi emon hiilos, isän kiuas kylmä ja silta tuossa siivoomaton; se ennen sisareni lakasema, hänen lehdittämänsä. Missä nyt asuntonne, tämän huoneen entiset lämmittäjät ja siivoojat? Siellä, mihin saatoin teidät minä, joka seison tässä kuin kulon polttama honka öisillä ahoilla, ja tyhjyydessä, jonka itse tein, nyt tahtoni mukaan meuhata saan. Oi! nyt öitten yö on tullut, kaikki kansat maata menneet ja ainiaksi nukkuneet; minäpä vaan valveille jäin, omistajaksi asuttoman mailman, jossa suukaimaa ei löydy, ei kylänmiestä, jonka luoksi menisin hämärän-aikaa viettämään. Ja tällä yöllä ei tuuli käy, ei metsä humise, eikä kehräile siikko sammaleisella kalliolla; sen tyyneys on ikuinen, ja pimeys tyyneyttä syleilee. Oi aamuton yö! Untolan palo leimuu!—Pois paita rautainen, sinä poveani ahdistat! (viskasee rautapaidan päältänsä lattialle. Kimmo heräyy).
KIMMO. Ken häiritsee uneni?
KULLERVO. Kimmon ääni!
KIMMO (tulee esiin). Mitä tahdot, mies?
KULLERVO (likistäen Kimmon kättä). Terve, ystäväni! sun luulin tästä murhe-huoneesta jo kauvas siirtyneeksi, mutta kohtaanpa sun vielä ja iloitsen, sillä tuska mieleni käsitti, koska yksin tässä seisovani luulin.—Minä tulen Untolasta.