Tapaus on Suomessa, Tampereen tienoilla, Toukokuussa 1808.
Maantie ja metsänen seutu. Perillä kivinen ja kantonen mäki ja mäen harjulla männistö.—Karin tulee oikealta.
KARIN (yksin). Margareta! Missä viivyt? Minä en voi enään vartoa turhaan, eihän kuulu miestä sanominensa kaupungista.—Oi sisareni, kuinka taidat viipyä, kuinka astella noin huoletonna sinä, koska en saa hetkeksikään rauhaa minä? Ihailetko tämän illan kauneutta? Onhan se ihana ja laulelevat pienet linnut, mikä metsän tutkaimilla, mikä lennellen kirkkaan taivaan alla. Ah! iloitsinpa minäkin ennen, kilvan laulelin ilman siivitetyn lauman kanssa, koska tyyni aurinko aleni, pallistaen valkeita hattaria kultaruskollansa. Mutta kolkot ovat päivät nyt, murehtien kallistaa päänsä Suomen kansa, että kärsii kallis synnyinmaa; ja siitähän ei löydä sydämmeni rauhaa.—Margareta!
MARGARETA (ulkopuolella). Tässä olen, sinä levoton.
KARIN. Hän tulee. Kas, enkö tahtoisi omakseni tuota sun lempeää tyynnettäs, oi likka? (Margareta tulee vasemmalta.) Oi Margareta!
MARGARETA. Miksi tuskittelet?
KARIN. Miksi kysyt? Sinunhan povesi syvemmin kuin toisen täällä pitäisi tunteman vavistuksen vaarasta, joka uhkaa meitä. Minulla ei kuitenkaan yhtään kultasta sodan kidassa. Mutta sinun Anianis, missä on hän?
MARGARETA. Lujassa linnassa Suomenlahden liepeillä, jossa tykkien ukkoset pauhaa ja rautasia rakeita lankee. Kaunis Anian, jos toki näkisin kasvoes välkkynän kerran sauvun hämärässä tulisateen paistaessa!
KARIN (tarttuen molemmilla käsillänsä Margaretan käteen). Ja minäkö torelisin? Enhän torelekkaan vaan hieman tuiskahtelen, armas Marketani, tuiskahtelen minä hälläkkä; mutta ah näissä murheissamme! Ja minäkö torelisin sinua, joka lemmit ja suosit minua kuin äiti; ja kaikkiahan täällä suosit. Mutta ainapa toki ylevämmin ja lempeämmin katsahtelee kuvas siitä päivästä asti, jona lempesi tunsit ja annoit urollesi kätesi—ahaa, eikö huomaa mun silmäni?
MARGARETA. Ah, sinä luulet, että tunsin lempeni vasta sillon. Ei niin. Se liekehti jo povessani vuosia, mutta kätkettynä kaikilta ja tarkin häneltä, joka itse liekehti, hän nuori Anian, mun tähteni toivon ja epäilyksen välillä. Sen silmäni kyllä näkemättä näki, en toki antanut hänelle toivon piirtoakaan, päättäneenä etten sitä koskaan anna. Kas kun minua pidätti kummallisten tunteitten jäykät kahleet. Mutta sodan ilmoitus tuli, loimo ihana sielussani mun voitti väkivalloin, ja minä tunnustin mun lempeni. Ah, en ymmärrä kuinka oli laitani! Mutta minä tahdoin antaa korkeimpani täällä uhriksi isäinmaalleni; sillä Suomi ja Anian he olivat minusta yhtä ja minä olin sankarin morsian. (Peittää kainolla hymyllä silmänsä.) Ah minä itsehän lempeni tunnustin!