KARIN. Mi soma, ihmeellinen hetki; se oli sitten aamu tahi päivä tahi illan hämäränaika!
MARGARETA. Eräs Pohjolan talvi-ehtoo ihanampana kesän iltaa Edenissä aina muistossani väikkyy, ja teki sen lemmen jumala, koska Anianin silmä sädehtien mulle onnensa ilmasi; ja me syleilimme kihlattuna toinentoistamme. Kerran, vielä kaksi me kohtauimme, mutta emmehän kolmatta enään; häntä kutsui pian vartijaksi kotomaan porteille uhkaava sota.
KARIN. Minä muistan jäähyväishetken. Ja sillon hän, kuinka rakkauden palava ja kuitenkin kuinka olentonsa, käytöksensä jalon sankarin! Ja lujasti syleillen hän heitti sun äitimme helmaan; mutta ah, te mahdatteko vielä kerran syleillä!
MARGARETA. Niin toivokamme.
KARIN. Mutta voi jos hän kaatuu!
MARGARETA. Jos hän kaatuis, niin itkisinpä, kaiken elämäni häntä kaipaisin, mutta kaipaukseni henkäisi kuin suvilehdossa länsituuli; sillä hän kuoli urojen kuoleman.
KARIN. Mutta elääpä hän kuitenkin ja on kerran viettävä häänsä meidän kartanossa, häänsä riemuisat, hän komeana sulhona ja sinä morsianna ihmeen kaunihina. (Paukuttaen käsiänsä.) Ah, ah, kuinka lystiä sillon, sisareni, kuinka lystiä!—Mutta ah ja voi! Koska hulluttelen toivossa näin, minä vallaton, juuri sillon, juuri sillon kärsii hän piinan kuolemaa kovemman, raukka nuorukainen!
MARGARETA. Mikä paha taas kummittelee aivossas?
KARIN. Kentiesi hän kituu nälän vaivassa!
MARGARETA. Ole ilman huolta. Elonvaraa, kuin olemme kuulleet, ei puutu vielä heiltä linnassa. Kohta aukenee myös meri, ja sillon viipymättä saattaa Ruotsin laivasto saarretuille miehille sekä miestä että ruokaa. (Conon tulee vasemmalta, Karin juoksee häntä vastaan.)