KARIN. Oi isämme, teidän muotonne lohduttaa! Olette ehkä saanut ilosia sanomia?
CONON. Enhän, mun lapseni. Täältähän ilmasta varron uusia minäkin.
Mutta Mattia ei kuulu?
KARIN. Ei häntä kuulu.
MARGARETA. Katselinpa äsken tuolta käänteestä kohden kaupunkia matkan, mutta en nähnyt siellä ketään.
CONON. Esteitä on ehkä astunut hänen eteensä; mutta eihän ole hänen liikuntonsakaan juuri kärpän. Tuskin, luulen minä, panisi hän tallukkansa travaamaan, vaihka leimuisi tupansa tulessa, kuin raukka maamme nyt.
KARIN. Ah, niin on siis jo laitamme!
MARGARETA. Isämme, nyt maalaatte liian karkeasti ja meidän kurjain levottomuus kiihtyy.
CONON. Seisot toki vakaana vallan, tyttöni.
MARGARETA. vaihka vavahteleekin sydän. Mutta enemmin vielä kärsii pieni, kurja sisareni tässä.
KARIN. Ah mun isäni! tämä hurja vihollinenko voittaisi ja tulisi meidän herraksemme? Eivätkö nouse jo voimalla Suomen joukot, karkottamaan ääristämme villin miehen, ja eikö seiso aina lujana vastoin luotisateita ja rynnäkköjä tuo ympärimainittu linna, Sveapori, »Suomen lukko ja telki»?