ANIAN. Petos on heittänyt Svean linnan.
MARGARETA. Ota sanas takasin, minä rukoilen, ota se takasin! Oi, älä sano petos!
ANIAN. Hahaa! jos toisin sanon, niin valehtelen.
MARGARETA. Ole ennen tavallinen valehtelija kuin vihelijäinen, pelokas valtakunnan petturi. Oi korkeuden Jumala!
ANIAN (tuskallisesti, mutta kiukun äänellä). En minä häntä myynyt!
MARGARETA. Myynyt!—Myynyt!—Ken on hänen sitten myynyt?
ANIAN. Itse herra sodanpäämies.
MARGARETA. Ja sinä, mitä teit sinä sillon?
ANIAN. Astuin ulos joukon seassa kuni käskettiin.
MARGARETA. (Vyöttää käsivartensa ympär kuusen, joka seisoo oikealla, painaen otsansa vasten sen rankaa.) Nyt tahdon kuolla, kaatua kuin tumma kuusi metsän huomaan; ja unohduksen arpa olkoon täällä kaiken, kaiken päätös ja kruunu! Ah nyt ylös-alasin on mailma käynyt, on pimeys ja kauhistus vaan. Kehnostellen peittelee Suomi kasvojansa päivän edessä ja ylkäni, mi lähti ulos puhtaana kuin joutsen auringon paisteessa, nyt väikkyy, huojuu esiin mustana kaarneena ja katsahtaa kuin se mies, joka teki täällä suurimman, suurimman synnin: murhasi oman armaan äitinsä. Niin olen uneksunut, Anian, ja uneksun lakkaamatta. (Käy vinhasti kohden Aniania, silmät ummessa.) Minä uneksun, uneksun, uneksun aina vielä! (Niin ehdittyään teaterin keskelle seisahtaa hän äkisti, avaa silmänsä ja vaipuu alas kovin kiljahtaen. Nojaa hän itseänsä oikealla kädellään maahan, mutta painaa vasempansa vasten ohaustaan.) Enhän uneksunut, lapsi raukka, kosken herännytkään langetessain, en herännyt. Ja toki tahtoisin uneksua, uneksua vaan. Siis tule, soma kuusi ja viihdytä mua nukkumaan. Tule, kultahinen kuusi ja saata mua uneksumaan kuolon unta, ja sitten hiljaisesti haudallani hymise.—(Hiljaisella äänellä.) Tule viileä kuusi! (Hetken mentyä tulevat Conon ja Karin vasemmalta.)