MARGARETA. Enhän tiedä.
CONON. (Eriks.) Kummallista!
ANIAN. (Eriks). Tiedänpä, että nousee nyt tässä hälinä; mutta sydämmeni on karastunut käydessäni tänne halki ylenkatseen kovan ja kylmän kivistön, ja syöksenpä nyt ilman huolta ulos suustani tuiman totuuden kuin louhikärme kidastansa syöksee vihan liekkiä.
KARIN. Ah! miksi tuijotamme kohden toinentoistamme näin? Anian, sinä elät, mutta miksi katsahdat niin synkeästi? Voi!
CONON. Hän katsahtaa kuin karkuri.—Kerro mies.
MARGARETA. Isäni, nyt olkaat luja kuullessanne pahinta, koska ensimmäinen murheemme, niin korkea, nyt muuttuu ikuiseksi häpeäksi.
CONON. Hän kertokoon.
ANIAN. Mitä pitää minun kertoman?
CONON. Kenen luvalla olet tässä? Onko sota loppunut?
ANIAN. Onhan kuitenkin rauha Sveaporin linnassa.