ANIAN. Heidänpä kanssaan halkasen Suomen salot ja vuoret, kunnes vasamana ehdin sodan pauhinan ja sen tulta-tuiskivat louhikärmeet.
MARGARETA. Ja taistelet kuin sankar; ja koska kuolet…
ANIAN. (Äkisti.) Ja koska kuolen—
MARGARETA. Sillon sädehtien sielus sodan liekistä väikkyy ylös puhtahana, viatonna kuin foeniks, jälleen syntyneenä kuolemastaan.
ANIAN. Ja kiidän ylös korkeuden salihin, sen heljjässä ilmas onnellisna sinkoilen, mutta kaukana sinusta, kaukana morsiusseppelis tuoksusta!
MARGARETA. Minä sillon tämän elämäni lyhykäisen iltapäivän täällä pyhitän sinulle: lumivalkeaan itseni vaatehdin ja kukkaskedoilla seppelöittynä morsiamenasi käyn. Niin käyn minä monena kesän raukenevana ehtoona, kunnes pian toki riennän sun luokses ja ilosena helmani avaan.
ANIAN. Ja sillonhan häitämme vietettäköön, sillon taivaan tuulet, pyhiltä vuorilta tullen, jalosti ravisitelkoot morsiushuntuasi korkeassa luhdis.—Oi suo mun lempeni houria, sillä minä kiirehdin kohden kuolemaa!
MARGARETA. Ja kuolemasta elämään taasen.
ANIAN. Sinä kelmeä yöseen ruusu! sinä täytät mun poveni voimalla, pyhillä aavisteilla, ja, kuin omihin häihimme, nyt riennän sotaan ja kuolemaan. Valani on vannottu ja lähtöni lähestyy; älköön nähkö tässä nuorta sotilasta enään tulevan aamun koitto. Hetken vielä tuolla armaassa kodossani viivyn, lyhyen hetken viivyn.—Hyvästi, mun impeni!
MARGARETA. Ah eihän vielä! Vaan vielä viivy hetki lyhyt tässä ystäväsi kanssa ja yhtä lyhyt kodolles jäähyväisilläsi uhraa, ja sinua kuitenkaan ei saavuta aamun koi. Kuullelkamme kerran vielä kuinka synnyinlaaksom kevätyönä soi, eron viimeisenä yönä, kuun paistaessa kirkkahasti.