ANIAN. Ei! vaan sulje mua ainiaaksi helmahas, sinä kirkas laine, kimmeltävä liehaus hopea-kuutamos.
MARGARETA. Ei! vaan tässä näit sinä naisheikkouteni viimeisen liehauksen. Nyt taas kuin voimallisin laine sun viskaan ulos kuolemattomuuden mereen, Sieltähän sä ijankaikkisuuden otsalta mun sydämmeen aina heleänä aamutähtenä säteilet.
ANIAN. Mi autuas onni!—Hyvästi siis viimein! (Anian poistuu.)
MARGARETA. Hyvästi, kunnes tervehdin sua tuolla ylähällä Tähtelässä! (Lankee polvillensa.)—Vallitsija korkuudessa, tee hänen tiensä ankaraksi kuolon-tieksi kilvoituksen vainiolla, että kunnian hänestä saapi isäimme maa ja mun orpo-lempeni uneksua rauhas!—Taivaan ruhtinas, kuule Suomen naisten rukoileva ääni: Oi, mitä etelässä vaipui meren synkeään kohtuun, se nouskoon pohjan tuntureilta ylös pilvihin, moninkerroin kirkastettuna taas!—Jaa, mun sieluni jo ihanuuden näkee, jo loistaa korkealla sankar-kunniamme; ja mailma on imehtivä urostöitämme Suomen autioilla ahoilla.