ANIAN. Oi, tuskastako viskelet sä kiharias kuutamon kiillossa?
MARGARETA. Ah, mun laupeuteni riutuu, mutta älköön käyttäkö hän valtaansa.
ANIAN. Ei; vaan miekkaani minä. Hyvästi! (Pyrkii poispäin, mutta
Margareta vetää häntä puoleensa.)
MARGARETA. (Haastellen vaikertelevalla, melkein kiljuvalla mutta hiljaisella äänellä.) Anian, sinä kuolet uhrina, seppelöittynä uhrina sinä kuolet!
ANIAN. Ilman murhetta, mun tyttöni; minä kuolen kuin mies. (He tempoilevat hetken molemmat puoleensa, mutta hellästi.)
MARGARETA (aina samalla äänellä). Ylevänä uhrinahan kuolet edestä isiesi maan!
ANIAN. Sankarina verratonna! Mutta päästä minua, armas!
MARGARETA. Ei! Vaan kunnian ylkänä vaivut, kallistaen pääs kuin syksyn kukkanen! Mutta voi, siinä oli verta! Voi, tuhannen kertaa voi, ja valita korkeasti, sydämmeni kurja! Sinä vaivut kuin syksyn kukkanen!
ANIAN. Sun rinnoilles kuin lapsi, jos kauvemmin ma viivyn. Sentähden kuin villi aalto minä kiirehdin merelleni ja vaivun myrskyyn. (Lähtee vauhdilla, mutta Margareta, pitäen häntä kädestä, temmasee hänen kerran vielä takasin.)
MARGARETA. Toki temmaa sun vieläkin syliinsä toinen aalto. (Syleillen häntä.) Nyt hyvästi ainiaaksi!