MIKKO. Ole surutonna; koska taas hän alkaa juomisensa, kutsuu hän sen hunajan-pisaraksi korkeuden kalliosta.
ESKO. Niin hän sitä kiroili. Ja viinapotellin nimitti hän pirun-sarveksi.
MIKKO. Ole surutonna; koska taas hän alkaa juomisensa, hän autuuden-sarveksi sen nimittää.
ESKO. Nyt haastelet tyhmästi, Mikko! Viina ei tarvitse puolusmiestä.
MIKKO. Ei yhtään, niinkuin ei mikään hyvä ja rehellinen asia.
ESKO. Kirottu asia, se viinan asia! Sanotaan erään lääkärin keksineeksi konstin, polttaa viinaa. Olis se lääkäri tässä, miehen hirttäisin kohta!
MIKKO. Ja minä kohta edestänsä hirteen menisin; kuin vaan on päässäni silloin pieni viinan huimaus, joka uskallusta antaa, vaikka kohtais meitä suurin vaara; rallaten me käymme päälle vaan väkirynnäköllä. Sinäpä nyt tuommoisen rohkeuden tarvitset tullessasi hirmuisen äitis kasvoin eteen; sentähden juo!
ESKO. Olisko siitä apua?
MIKKO. Täysi apu.—Juo!
ESKO. En juo!