ANTRES. Samaa sorttia, ole varma siitä!
ESKO. Näin ihanata, näin taivaallista, näin rautarohkeata! Olis koko mailma sylissäni, niin suutelisinpa sitä kuin veljeä rakasta. Peijakas! taitaisinpa loiskata tuon kuusen kärkeen tai tuon pilven köyrylle istumaan ja sieltä taasen ales kuin ukon vasama aina maan tunkkasen ytimeen. Elämä on iloleikki! Antres, mitä olemme me, mitä olentoja täällä, että jumala meistä huolen pitää?—Hih! Tässä on aika poika Kokkolasta. Eikös niin? Mitä sanot, kraatari?
ANTRES. En juuri mitään sano.
ESKO. Onko kraatari parempi mies kuin suutari?
ANTRES. Molemmat tarpeelliset tässä mailmassa!
ESKO. Sinulla on tapa moittia suutaria ja panna kraatarin pykälän ylemmäs, mutta katsos, jos ei olis saappaita; niin eipä taitais olla jalkojakaan. Siinä sinulle yksi piikkaus niin hyvä kuin kaksi.
ANTRES. Tahdotpa välillemme suukopua ja riitaa. Niin, niin, kyllä ymmärrän; mutta minä en puhu mitään.
ESKO. Ei yhtään riitaa; sillä nyt on ilon päivä. (Saarnaavalla äänellä):
»Ole, sielun', iloinen,
Luota sinuas härjän pääl',
Härkä vie sun mäen pääl'.»
Olinpa kovin lapsikas peljätessä mennäkseni kotiin, niinkuin tarvitsisi minun se tehdä. Koto jääköön hiiteen! Mailma on avara ja leipää löytyy joka haaralla.