TOPIAS. Tunnetko minua sitten?
NIKO. Sinua en koskaan ole unohtanut. Koska aavalla merellä ystäviäni muistelen kotomaassani täällä, niin usein kaipauksen kyyneliä vuodatin.
TOPIAS. Mies parka! Minä surkuttelen sinua nytkin niinkuin ystävä.
NIKO. Kiitoksia vaan. Mutta koska sinua muistelin, sun tukkaas, totisia silmiäs ja pikistä naamaas, niin itku nauruksi muuttui, nauroin, että kojuni kajahteli.
TOPIAS. Vai niin, sinä vanha varas. Mutta etpä tunnekkaan minua. Kellen kuuluu tämä pikinen naama?
NIKO. Nummisuutarin-Martan miehelle.
TOPIAS. Sen taidat arvata; kyseleppäs jotain elämäni vaiheista.
NIKO. Onko selkäs hiljan Martan pamppua maistanut?
TOPIAS. Aha haha; kuinka vihaa täynnä! Nyt tunnen sinun, entinen naapurini. Löisitpä minua, mutta katsos kätes ovat koreasti sidotut.
NIKO. Minä en tahdo lyödä toisen vaimon miestä.—Mutta päästäkäät mua siteistä.