ESKO. Vai niin, Mikko! Noh, enpä tahdo pititellä, sinä olet saanut osas.
TOPIAS. Sinä juutas! Mutta olethan kaatunut vihamieheni, sentähden istu rauhassa siinä.
SEPETEUS. Niin, tässä taasen välähtelee koston-enkelin miekka. Taivas, sinua kiitän, ettäs rankaiset, muutoin vääryys, pilkka, riettaus ja petos täällä röyhistyisit ylös pilvihin, anastaisit korkeuden istuimen, ja hävityksen pimeys tulis meille perinnöksi ikuiseksi, mutta tasapainon, o taivas! pitää täällä rankaiseva henkes.—Niin, Mikko Vilkastus, tämä on niitto kylvöstä, pistelevä ohdakkeinen niitto, mutta kylvä tästälähin viisaammin. (Katselee jalkaansa). Paha murros. Seittemän viikon perästä sinä kenties vuoteesi jättää taidat, mutta ole varma siitä, että hautaas saakka ykskolmatta astelet. Ontuvana kuolet, mies.—Mutta kantakaa hän Tiehaaran Priitan luoksi; muijalla on tavallisesti yhtä ja toista rohto-ainetta. Viekäät hän sinne; itse tulen perässä kohta. (Kuokat menevät, kantaen Mikkoa).
EERIKKI. Minä teen, mitä virkaani kuuluu.—Esko, sinun Karri antaa käskeä keräjiin, vastaamaan koirantöittesi edestä kasvate-tyttärensä häissä. Keräjät alkaa kolmas päivä syyskuussa, Marttilan talossa Hätylän kylässä.—Tästä vedät tuiman sakon, poikani.
TOPIAS. Mitä kuulen minä?
MARTTA (itseks.) Tämäkö vielä?
TOPIAS (Eskolle). Mutta sinua en taida uskoa pojakseni. Kuka olet sinä?
ESKO. Esko.
TOPIAS. Sano: Eskon haamu, hänen ennuksensa.—Ilman hattua ja toista kenkää! Kuka olet, mies?
ESKO. Esko.