JAANA. Sentähden olen heille kiitollinen, kiitollinen kuolemaan asti!
TOPIAS (itsekseen). Kelpo tyttö, sen olen aina sanonut!
MARTTA. Jaana, eipä minun juuri edessäsi tiliä tehdä tarvitse, mutta yhtä kysyn sinulta toki. Sinua puheella tuimalla ja kiukkuisella—sillä äkeä on tuntoni—kohdellut olen, sen todistan, mutta olenko koskaan kättäni päälles laskenut?
JAANA. Ette koskaan, elatus-äitini!
MARTTA. Toisen lasta en lyö, vaikka peittoisinki omiani kuin hallia, he omiani ovat, ja löisinkö heidät vaikka rammoiksi, niin eipä kose se muihin, heidän elätän itse!
JAANA. Teitä kiinteän kohtelemisen edestä kiitän ja myös! jos hempeyttä mua kohtaan osoittaneet olisitte, mun sallineet heittäyä riettauden helmaan, niin olisinpa kentiesi nyt tyttö kurja, ylenkatsetta ansaitseva kaikilta. Mutta teitä kiitän, että näin vapaasti nyt isääni ja sulhaistani kasvoihin katsoa taidan.
MARTTA (itseks.) Jumal' avita! puheensa mieltäni lämmittää!
NIKO. Sinä päivä soma! Hyminän kuulen honkien kruunuista nummella. Soitto menneistä päivistä!—Naapurimme, huomaitkaat, että aurinko laskuunsa likenee, siis heittäkäämme hiiteen kaikki viha ja vaino ennenkuin päivän ruhtinas kasvonsa peittää. Sovintoa tahdon!
TOPIAS. Minä myös, entinen kasvukumppanini. Tässä on käteni!
NIKO. Terve, Topias, terve!